Luku 8 • Suunnitelmia

Kun Po seuraavana aamuna nousi ja kapusi alakertaan ullakolta löytämissään tummissa talonpoikaisvaatteissa, Soleiraa ei näkynyt missään. Tuvan pöydälle oli katettu niukka aamiainen Poljennolle: leipäsiivuja, kirnuttua voita ja pieniä viinirypäileitä. Po istahti penkille ja hieroi unisia silmiään heittäessään makeita rypäleitä suuhunsa.

Aamiaisen tuhottuaan Po käveli raukeasti ympäri taloa. Hän kävi vilkaisemassa, josko Soleira olisi vielä nukkumassa, mutta hänen sänkynsä oli pedattu ja tyhjä. Otsaansa rypistäen Poljento avasi takaoven ja kurkisti raikkaaseen ilmaan. Piha oli tyhjä, kirves tökötti puupölkystä Pon jäljiltä ja liiterin rankaovi oli kiinni. Kummastellen Po käpösti takaisin sisälle.

Kun etuovi heilahti auki auringon jo kivuttua ylös, Po nosti katseensa puukalikasta, jota oli alkanut vuolla linnun muotoon. Soleira astui Pota katsomatta sisään ja laski täpötäyden olkikorin tuvan pöydälle.
"Missäs olit?" Po kysyi katsellen sivusilmällä Soleiraa, joka nosteli pöydälle ruokatarpeita. Po sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Nuorukainen nousi ylös ja asteli venytellen lähemmäksi. Soleira yritti tukahduttaa polttavan halunsa katsoa lähelle tullutta nuorukaista. Hän latoi kananmunia ja kirnuttua voita tuvan pöydälle ja yritti keskittyä tekemiseensä.

"Mikset ilmoittanut mitään?" Po kysyi hieman lipevästi, nauru silmäkulmassaan. Hän tiesi ettei Soleira voisi olla kauaa hiljaa. Ja kuinka ollakkaan, Soleira käännähti mulkaisemaan Pota. "En kuvitellutkaan että olisit noin huolestunut", Soleira sanoi ivallisesti, mutta Po saattoi nähdä hänen suupielensä nykivän. Po oli varma, että nainen oli pahoittanut mielensä eilisestä illasta, mutta Po saisi hänet unohtaman sen. Po istahti tuvan jakkaralle ja nojasi leukaansa kädellään, kun katseli Soleiran puuhastelua. "Olen vähän miettinyt", Po sanoi.

Soleira hätkähti ja kääntyi nopeasti ympäri kohti Pota. Pon komeat kasvot saivat Soleiran sydämen pakahtumaan tukahdetusta kaipuusta. Eilinen yö oli ollut naiselle yhtä kidutusta, ja vaikka häntä hävettikin myöntää, hän oli vuodattanut salaa pedissään muutamia kyyneliä. Äkillinen torjuminen oli saanut Soleiran hämilleen ja tuntemaan olonsa hylätyksi. Soleira odotti Pon sanovan jotain edellisestä illasta, ehkäpä jopa anteeksipyynnön?

"Aloin miettiä sitä entsintäkuulutusta. Sen naisen nappaaminen saisi minulle vähän tekemistä, sillä suoraan sanoen tällainen paikallaanolo ei tee minulle hyvää" Po sanoi. Soleira tunsi jättisuuren ja raskaan kiven jysähtävän takaisin mahanpohjalleen. "Minusta tuntuu, että muistoni juoksevat minua karkuun. Ehkä sen naisen jahtaaminen toisi muistot mukanaan".
"Mutta...ethän sinä edes osaisi selvitytyä luonnossa, saati vangita naista! Ja et edes tunne seutuja.." Soleiran hengitys alkoi kiihtyä ja hänen oli pakko ottaa tukea pöydänreunasa. Äkkiä Pon menettäminen tuntui maailman kamalimmalta asialta.
"Usko minua, osaanpa hyvinkin. Oli metsiä Sinipisteessäkin, ja meitä koulutettiin taistelemaan ja suunnistamaan maamerkkien ja ilmansuuntien mukaan. Ja kyllähän täältä varmasti jostain karttoja saa", Po sanoi ja katsoi Soleiraa tiukasti. "En halua enää häiritä elämääsi enkä elää siivellä. Minun on jo aika tienata omat rahani, sillä uskon, etten varmaan enää koskaan nää kotiani. Joten minun täytyy etsiä uusi. Eikä se onnistu ilman rahaa", Po sanoi ja nousi penkiltä. Soleira aukaisi suunsa, mutta Po keskeytti hänet heti alkuunsa kohottamalla kättään. "En halua almuja, olet antanut jo aivan liikaakin".

Soleira seisoi järkyttyneenä paikoillaan. Poljento harppoi ylös ullakolle, ja Soleira puristi tiukemmin pöydän reunaa. Hän ei voinut estää kyyneleitä kihoamasta silmäkulmiinsa. Hän henkäisi hiljaa ja tukahdetusti, ja roahti pöydän ääreen kasaan. Kaiken aikaa hän tuijotti eteensä lasittunein, kauhistunein silmin.


Po vaihtoi ullakolla vaatteensa omiinsa. Hän jätti Soleiralta lainaamansa vaatteet siistiin pinoon pedatulle sängylle. Syvään henkäisten hän katseli hetken ympärilleen. Hän oli miettinyt päätöstään myöhään yöhön. Lopulta se oli kuitenkin ollut helppo, hän ei voisi jäädä tänne Soleiran elätettäväksi. Varsinkaan, kun vaikutti siltä, etä nainen on ihastumassa minuun, Po mietti huokaisten. Jokin Sinipisteeseen jäänyt herätti Possa kaipaava tunteen, joka esti nuorukaista tuntemasta kunnolla. Hän ei haluaisi otaa sitä riskiä, että särkisi myöhemmin Soleiran sydämen. Hä soi viimeisen vilkaisun ympärilleen ja asteli ullakon portaat alas.

Po löysi Solerian istumassa ryhdikkäänä pöydän ääressä, silmät hieman lasittuneina ja reuniltaan punertavina. Omantunnon pistos tuntui terävänä mutta haaleana Pon mielessä, ja hän sivuutti sen nopeasti.
"Lähden heti. Meidän on aika hyvästellä", Po sanoi nielaisten hieman. "Odota", Soleira sanoi karhealla äänellä. Po rypisti otsaansa kummeksuen. Soleira nousi hieman horjahtaen pystyyn ja katoi hetkeksi makuuhuoneeseensa. Kun hän palasi takaisin, hän kantoi paksua, pitkulaista kääröä sylissään. "Täällä.. tässä paketissa on miekka ja huopa, vesileili, kartta ja muuta tarvittavaa. Isällä oli tällainen aina valmiina, kaiken varalta".
Po yllättyi Soleiran vahvasta äänestä, joka sortui lopussa vain hieman. Hän ei olisi halunnut ottaa Soleiran ojentamaa kääröä, mutta nainen näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun. "Kiitos, kiitos kaikesta", Po sanoi ja puristi Soleiran olkapäätä. Pieni huokaus tippui Soleiran huulilta, mutta hampaitaan yhteen purren Po jätti sen huomiotta. Hän otti painavan käärön Soleiralta ja nosti sen harteilleen. Po tunsi tarvetta sanoa vielä jotain, koskettaa Soleiraa. Epäröiden hän kuitenkin kääntyi katsomaan viimeisen kerran taakseen, nyökkäsi pienesti Soleiralle ja astui ulos ovesta. Se sulkeutui pienesti narahtaen.

Oven sisäpuolella Soleira romahti lattialle nyyhkytyksien ravisteltavaksi.

Liite

Tässä liitteessä kerrotaan tarinan miljööstä, eli tapahtumapaikasta.

Soleira asuu pienellä mantereella, jota kutsutaan Lintukodoksi. Merenverto, kylä jossa Soleira asuu on Lintukodon keskiosissa, itärannikolla. Mantere on soikeahko, pohjoisesta mantere halkeaa niin, että soikean mantereen yläpää suippenee kahdeksi erilliseksi suikaleeksi. Aivan pohjoisessa asuvat maagikot, kahta terävää maasuikaletta erottaa eteläisemmästä mantereesta miltei poikkisuoraan mantereen poikki kulkeva sumuvuoristo. Sumuvuoriston erottamaa pohjoisosaa kutsutaan Siiviksi. Siipien harvat kylät ovat pieniä, ja monissa niissä asuu suurimmiltaosin maagikkokansaa.

Lintukodon keskiosaa on tiheimmin asuttua. Sumuvuoriston eteläpuoli on metsäistä ja loivempaa rinnettä, ja pohjoisin tämän puolen kylistä on Pronssikivi. Pronssikivellä palvotaan Tuntematonta jumalaa, jota muut Lintukodon asukkaat eivät tunnusta. Pronssikiveä voisi sanoa pieneksi, erilliseksi maaksi.

Keksiosan rannikkokylät ovat tiheään asuttuja ja levittäytyneet länsi- ja itärannikon parhaille alueille. Metsä kasvaa tiheämpänä etelässä ja keskellä manteretta on Suuret arot, jotka ovat asuttamattomat ja suurimmiltaosin kartoittamat. Asutusta ei sieltä ole vielä löydetty.

Etelää asuttavat haltijat ja ihmiset. Haltijat asuvat suurissa metsissä, jotka peittävät miltei koko etelän. Koko Lintukodon hallintakeskus sijaitsee Tuhkametsän ja Shuircan-vuoren liepeillä, lännestä virtaavan Shuir-joen varrella Beotheressa. Siellä Suuri hovi päättää Lintukodon asioista, joskin riitoja syntyy. Perinteisesti Suuressa hovissa kuuluisi olla yhtä paljon kaikkia kansoja: ihmisiä, haltijoita ja maagikkoja, mutta kuten tulette huomaamaan, hyvät lukijat, kaikki ei mene aina vanhojen säädösten mukaan.

Ohessa kartta

Luku 7 • Jumalallisuuksia

Kun he saapuivat takaisin Soleiran talolle, ilta alkoi jo hämärtää. Soleira sytytti ulkona pidikkeessään riippuvan kaasulyhdyn hoputtaen Pon sisälle. Saatuaan lyhdyn palamaankunnolla, Soleira jäi hetkeksi hämärään. Ensimmäiset tähdet alkoivat jo hiipiä taivaankannelle, eikä yksikään pilvenhattara ollut eksynyt sinne niitä peittämään. Huokaisten Soleira hipaisi kaulassaan alati riippuvaa, mustaa riipusta, joka oli muotoiltu kultalintukolikon painatuksen mukaan. Hän oli saanut sen isältään, kun oli aivan pieni. Soleiran isä oli kertonut, että koru kuului alun perin Soleiran äidille.

Soleira ei oikeastaan tiennyt mitään äidistään, vain sen, että tämä oli lähtenyt seilaamaan merille jonkun muun mukana, pian Soleiran syntymän jälkeen. Isä ei ollut sanonut paljoa muuta, eikä Soleira ollut koskaan rohjennut kysyä.

Soleira löysi Pon tavanomaiselta paikaltaan takan edestä. Po oli kantanut ostokset ja laittanut ne paikoilleen tullessaan sisälle ennen häntä. Soleira sulki ulko-oven hiljaa ja istahti takan eteen levitetylle karhunturkille, aika lähelle Pota. Nuorukainen vuoli ohuita siivuja suolalihapalasta, ja katseli kulmat kurtussa alaspäin. Soleira yritti olla tuijottamatta hänen tummia ripsiään, jotka kehystivät alasluotuja silmiä.

”Mitä se patsas esitti?” Po kysyi tummalla äänellään ja laittoi ohuen siivun suolalihaa suuhunsa.
Soleira hätkähti ja siirsi nopeasti katseensa muualle. ”Ne olivat kolme jumalaa”, Soleira sanoi ja
hieraisi kämmenselkäänsä. ”Jumalaa?” Po ihmetteli.
”Eikö teillä Sinipisteessä ollut jumalia?” Pon kotipaikan nimi kalskahti oudolle Soleiran suussa. Po pudisti päätään kulmiaan kurtistaen.
”Ymmärrän kyllä käsitteen, mutta ei siellä uskottu enää sellaisiin. Kaikki oli teknologian varassa”, Po selitti ja hieroi päätään, kun sitä alkoi taas kivistää.

”No, patsaan mies on Seilaaja kutsuttu. Hän on kalastajien ja merillä liikkujien jumala, ja häneltä rukoillaan ruokaa, hyvää saalista ja hyviä ilmoja. Hän on myös muuttumisen ja matkaamisen jumala”.

”Entä se pitkä nainen, Seilaajan vasemmalla puolella?” Po kysyi ja tuijotti tulen lämmintä leikkiä takassa.
”Häntä sanotaan Suurhaltijaksi”, Soleira jatkoi. ”Suurhaltija on luonnon, aseiden ja sotien jumala”.
”Aika ironista”, Po sanoi pilke silmäkulmassaan.
”Miten niin?” Soleira mutisi ymmällään, siirtäen katseensa takaisin Pohon. Hän koetti kovasti olla tuijottamatta nuorukaista liian tiiviisti.
”Eikö sota juuri tuhoa luontoa ihmisten mukana?” Po kysyi ironisesti ja haukkasi taas suikaleen kuivalihaa juron näköisenä.
”En minä jumalten suojeluksenkohteita laatinut”, Soleira tuishkahti. Po katsoi häntä huvittuneena. Soleira yritti mulkaista nuorukaista, mutta epäonnistui surkeasti lempeän luontonsa takia. Hän sai melkein Pon suupielen nykimään.

Huokaisten syvään Soleira jatkoi: ”Suurhaltija on enimmäkseen haltijakansan jumala, mutta tavalliset maallikotkin voivat rukoilla Suurhaltijalta hyvin kukoistavaa satoa tai onnistunutta taistelua”.
”Ai, haltijat ovat niitä jotka heiluvat jousien kanssa”, Po vitsaili totisena. Soleira oli antanut Polle luvan lukea vanhoja kirjojaan ullakolla, jos hänellä vain suinkin olisi aikaa siihen. Po oli lukenut pari lukua juuri haltijoista.

Soleira pyöräytti silmiään hymyillen. ”Joka tapauksessa, Suurhaltija on siis sodan, ja samalla kuoleman jumala. Kerrotaan, että kaikki kuolleet joutuvat kulkemaan Suurhaltijan ampuman tulisen nuolen alta päästäkseen Vehreille saarille, siis kuoleman jälkeiseen elämään”, Soleira selitti. ”Jos vainaja syttyy palamaan, tämä on tuomittu ikuisesti kulkemaan Suurhaltijan viitan takana, palvelemaan häntä ikuisesti. Siksi joskus sanotaan, että haltija-armeijat koostuvat puoleksi kuolleista haltijoista ja ihmisistä”.
”Huhhuh, tuossa on paljon nieltävää”, Po sanoi ja venytteli syötyään viimeisen suolalihapalan.
”En ole vielä edes päässyt loppuun”, Soleira tuhahti ystävällisesti.
”Kyyryssä oleva nainen on Yön neito, Äiti Maagikoksi häntä myös kutsutaan. Hän on maagikkojen jumala, tuon omituisen kansan, joka asustaa Sumuvuorten tuolla puolen. Yön Neitoa palvotaan tietenkin yön jumalana ja hän edustaa kohtaloa ja... no, pimeyttä”.

Po nojautui eteenpäin kuunnellen tarkkaavaisesti. ”Yleensä vain maagikot rukoilevat Yön Neitoa, mutta yksi hänen ruumiillistumisistaan on äidin hahmo, joten suurin osa maallikkoäideistä rukoilevat häntä. Yleensä Äiti kuvataan erilaisena hahmona patsaissa”, Soleira selitti ja vilkaisi Pota varovaisesti.
”No sen voin uskoa”, Po sanoi nojaten kätensä polviinsa. ”En kyllä kuvittelisi kylällä näkemääni hahmoa ihan ensimmäisenä äidiksi”, hän jatkoi.

Soleira huomasi alitajuisesti, kuinka lähellä he olivat toisiaan. Pon turkoosit silmät tuntuivat katsovan suoraan Soleiran sydämeen. Nainen huomasi hengittävänsä kiivaammin, kuin henkeään haukkoen. Pon hartaasti ja huolella rakennettu ulkokuori tuntui raottuvan hieman, vain Soleiraa varten.

Hitaasti Po nosti kätensä ja hipaisi miltei valkoisella sormenpäällään Soleiran ruskettunutta poskipäätä. Miljoonat pienet sähköiskut tuntuivat ravisuttavan Soleiran kehoa. Hän ei uskaltanut edes hengittää, kun Po siveli juuri ja juuri koskettaen naisen silkinpehmeää poskea.
Pon huulet raottuivat hieman, ja Soleira tuntui korventuvan halusta koskettaa niitä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa,  Pon silmät aaltoilivat niin houkuttelevina, että Soleira tunsi sormenpäidensä kihelmöivän.  Hitaasti, itse edes huomaamatta hän siirsi kätensä Pon poskelle ja hipaisi tämän täyteläistä alahuulta. Halu leimahti liekin lailla Soleiran sisimmässä ja hänen sisäreitensä tuntuivat olevan tulessa. Po painoi otsansa Soleiran otsaa vasten, ja heidän huulensa olivat vain millimetrien päässä toisistaan. Soleira tunsi huulillaan Pon katkonaisen hengityksen, joka maistui halulta ja intohimolta. Po liikahti lähemmäs...

Ja perääntyi nopeasti kuullessaan kamalan kolahduksen. Hän oli tiputtanut puukon, jonka oli asettanut viereensä jakkaralle.
Soleira räpytteli silmiään hölmistyneenä, kun Pon lämpö katosi. Hänet täytti syvä pettymyksen tunne, joka sai hänet haukkomaan henkeään. Po katsoi Soleiraa hetken, katse vilpittömän hämmentyneenä, kunnes rakensi nopeasti torjuvan suojamuurin mieleensä. Hiljaa Po nousi, asetti äänettömästi veitsen tuvan pöydälle ja lähti huoneesta, vilkaisemattakaan Soleiraa.

Luku 6 • Etsintäkuulutus

Po siristi silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt Soleiran talon etupuolella. Mukulakivinen katu kulki miltei Soleiran talon vierestä ja pyyhälsi harmaana kohti talojen suurta rykelmää kauempana. Suuri sininen meri aaltoili vähän kauempana kylän takana, ja Po saattoi juuri ja juuri erottaa muutamia purjelaivoja keinumassa aalloilla. Ruohotupsut tursusivat pienemmän, mukulakivitielle johtavan hiekkatien reunoilta. Po seurasi polulle astelevaa Soleiraa silmät ällistyksestä suurina.

Kaikkialla oli rehevää; oli kukkia, pensaita, taivasta kurottelevia miltei mustarunkoisia puita, kullankeltaisia peltoja. Po seurasi katseellaan kaukana liitävää, suurta lintua, jonka sulat kiiltelivät pronssinhohtoisina. ”En ole koskaan nähnyt vastaavaa”, Po mutisi itsekseen seuratessaan linnun kaartamista. Toki Po oli Soleiran pihalla oleillut, mutta siellä raskaslehtiset puut kumartuivat pihan ylle niin, ettei taivaasta näkynyt kuin pieni kaitale. Soleiran talon ohi kulkeva pienempi hiekkatie, joka johti Soleiran talon polun kanssa mukulakivitielle, oli harvaan kuljettu, eikä Po ollut nähnyt siinä yhtäkään kulkijaa.

Mukulakivitielläkään ei näkynyt ketään siihen aikaan. Soleira vilkaisi taakseen ja hymyili suupielellään Pon ymmyrkäisille silmille. Naisen käsivarrella lepäsi liinalla täytetty kori, jossa oli muutamia leipiä vaihtokauppoihin. Ei Soleiralla pulaa rahasta ollut, painava kultalintukolikkopussi riippui tälläkin hetkellä tiukasti Soleiran paksusta vyökorsetista. Leivästä vain olisi enemmän hyötyä ihmisille täälläpäin, kun kullasta, sillä kulta ei täyttänyt mahaa.

”Mikä tuo lintu on?” Po kysyi seuratessaan pronssinhohtoisen linnun liitoa kylän yllä.
”Se on pronssilintu, saanut nimensä sulkiensa mukaan. Linnun nimi on oikeasti Alegchon, mutta ymmärrettävästi pronssilintua käytetään enemmän”, Soleira selitti astellessaan. He olivat jo edenneet hyvän matkaa, Soleiran kotitalo pilkotti enää pienenä heidän takanaan.

”Näetkö nämä kolikot?” Soleira kysyi Poljennolta ja levitti rahapussukkansa sisällön kämmenelleen. ”Nämä ovat kultalintuja, saaneet nimensä samannimisen lintulajin mukaan. Kultalintuja kutsutaan myös nimellä Gratchud, mutta niitä ei ole nähty moniin vuosikymmeniin, ei ainakaan Merenverrossa. Taru kertoo, että nämä kolikot valmistettiin aidoista Gratchudin sulista, joten katoamisen syyksi epäillään näitä”, Soleira sanoi ja nosti kultaista kolikkoa. ”Nämä ovatkin viimeisiä kultalintukolikkoja, joita koskaan tehtiin. Yhdellä tällaisella voisi ostaa laivueen”, Soleira sanoi ja nappasi kolikon Pon kädestä.
”Nämä sitten ovat pronssilintua Alegchonien mukaan, ja nämä...”
”Hopealintuja?” Po arvasi tutkiskellen hopeista kolikkoa, joka oli hieman pienempi kuin kultalintu, mutta suurempi kuin pronssilintu. Kolikkoon oli pakotettu hieman kulunut kuva linnusta, jonka pään töyhdöt muodostivat monimutkaisen kruunun.

”Aivan”, Soleira sanoi ja kaapi kolikot rahapussukkaansa. ”Hopealintuja kutsutaan Hogcheiksi, ja niitä näkyy lentelemässä melkein yhtä paljon kuin Alegchoneja, pronssilintuja”.

He jatkoivat matkaansa hiljaisuuden vallitessa. Kylä näkyi askel askeleelta tarkemmin, ja Po ihaili sen vanhanaikaisia taloja. Talot olivat tiiviissä rykelmässä, ja rakennettu lähekkäin niin, että hieman vinojen ja kulahtaneiden talojen väliin jäi pienenpieniä kujia, jotka muodostivat sokkeloisen labyrintin. Jotkut talot olivat kaksikerroksisia ja rakennettu harmahtavista laudoista, ja pienet lyhdyt roikkuivat sammutettuina kujien seinustoilla. Talojen väliin oli ripustettu pyykkinaruja joista värikkäät, mutta kuluneet vaatteet roikkuivat kuin liput. Isompi mukulakivitie kulki tilavammin rakennusten välistä, ja kulki suorana keskusaukiolle, joka oli pystytetty täyteen kojuja. Kojuissa myytin kaikkea; kaloista koruihin ja miekoista sikoihin. Melu oli kormiahuumaava.

”Miten et eksy täällä?” Po kysyi katsellessaan pieniä kujia, jotka lähtivät miltei yhtä kapealta mukulakivitieltä. ”Olen asunut täällä koko ikäni”, Soleira sanoi hiljaisesti. Hänen katseensa oli kiinnittynyt ihmisjoukkoon, joka parveili keskusaukion patsaan luona. ”Ööm, ovatko kaikki yleensäkin noin.... tiiviisti?” Po kysyi ironisesti totinen ilme kasvoillaan, kun tähyili kohti ihmisjoukkoa. Muualla ei oikeastaan edes näkynyt ihmisiä, kaikki olivat pakkautuneet patsaan ympärille. Po siristi silmiään nähdäkseen patsaan paremmin.

Patsas esitti kolmea ihmistä, tai ainakin kolmea ihmisolentoa. Keskimmäinen seisoi, ja hahmo oli ilmeisesti mies, sillä hänellä oli tuuhea, valtoimenaan kasvava kiviparta. Piirteet olivat voimakkaat ja ryhdikkäät, ja hahmo piti toisessa kädessään pronssista atrainta. Atraimeen oli upotettu suuri, turkoosi jalokivi joka näytti lainehtivan meren lailla.
Miehen vasemmalla puolella seisoi ylväänä pitkä, miestäkin pidempi nainen, joka katsoi kivisin silmin alapuolellaan vellovaa massaa. Hänen piirteensä olivat sirot, ja kasvot olivat suipot, korkeat kulmat saivat naisen ilmeen näyttämään ylhäisen lisäksi hieman hämmästyneeltä. Naisella oli monin soljin kiinni köytetty metsästysasu, jonka täydensi tumma ja paksu viitta, joka kivestä veistettynäkin näytti aaltoilevan. Kivisessä kädessään hänellä oli upea, pronssista valmistettu jousi. Siinä oli kaksi jalokiveä, toinen metsänvihreä, toinen tummanpunainen.
Kolmas hahmo kyyhötti atrainmiehen oikealla puolella. Hänen polvensa olivat kyyryssä ja kyynerpäät osoittivat sivuille, sormet olivat kasvojen lähellä rennosti harallaan. Hahmo oli ilmeisesti nainen, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja kauniit, mutta ilme oli tuima, miltei vihainen. Naisen päälaki oli kalju, mutta kummankin korvan takaa lähti paksut, lonkeromaisen pyöreät suikaleet päätä myöten niskaan, jossa ne yhdistyivät monimutkaiseksi palmikoksi. Naisella oli suomumainen, ihonmyötäinen asu, joka näytti olevan osa hänen omaa ihoaan. Hänen oikean ranteensa ympärille oli kietoutunut jokin epäilyttävästi ruoskan näköinen, niin ikään pronssinen. Ruoskan kämmenselän päälle taipuneessa kahvassa komeili syvän violetti jalokivi.
Hahmot seisoivat kivisellä korokkeella, joka oli ainakin kolme jalkaa korkea.

Po siirsi hitaasti katseensa patsaasta, ja painoi mieleensä, että hänen pitäisi muistaa kysyä Soleiralta noista majesteettisista hahmoista. Po sävähti Soleiran tarttuessa tämän käteen ja vetäessään hänet väkijoukkoon.

Oudot kasvot katselivat käntä joka puolelta, mutta suurin osa oli kiinnittänyt huomionsa patsaaseen. Kaikkien kasvot olivat ruskettuneita ja ahavoituneita. Suurimmalla osalla ihmisistä oli kullanvaaleat tai vaaleanruskeat hiukset, ja monilla ne olivat lainehtivat. Soleira luovi anteeksipyyntöjä mumisten ihmisjoukon läpi, kunnes he olivat eturivissä, miltei patsaan juurella. Kyyristyneen kivinaisen vihainen katse tuntui kovertavan reiän Pon sisuksiin, ja nuorukainen joutui nielaisemaan.

Pon ja Soleiran vasemmalla puolella, lähempänä pitkää ja hoikkaa patsasnaista väkijoukko liikehti. Ihmiset tekivät tietä kantotuolille, jonka ympärille oli vedetty verhot. Po huomasi Soleiran happaman ilmeen. ”Mitä nyt?” Po kysyi ja vilkaisi Soleiraa otsaansa rypistäen.

”Tuolta tulee kylän Puhemies”,Soleira sanoi kulmat alhaalla juuri, kun kantotuoli laskettiin alas. Verhot raottuivat, kun pullea, keski-ikäinen mies astui alas tuolista. Tuolia kantaneet, lihaksikkaat tummaihoiset orjamiehet olivat ilkosillaan ja heillä oli kaulassaan leveät metallipannat. He raivasivat lihavalle miehelle tilaa, kun tämä käveli patsaan korokkeelle.

”Hän on ainoa joka enää käyttää orjia. Kaikki orjat vapautettiin vuosia sitten, mutta arvoisa Puhemies ei suostunut luopumaan omistaan”, Soleira sanoi kitkerästi, ja hänen tavallisesti iloisilla kasvoillaan oli nyt miltei vihainen ilme. Po katsoi Soleiraa kummastuneena. Hänelle orjuuttaminen oli aivan outo ajatus.

Puhemies huohotti astuessaan patsaskorokkeen korkeimmalle askelmalle. Hän nosti toisen pulleista käsistään ja väkijoukko vaimensi ääntään pikkuhiljaa. Po liikehti levottomana ja katseli ympärilleen, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän kiinnitti katseensa takaisin Puhemieheen.

”Hyvät Merenverron kansalaiset. Olette saattaneetkin kuulla levottomuuksista, jotka leviävät metsästä tänne pohjoiseenkin. Olette saattaneetkuulla pelottavia tarinoita kaukaa marssivista armeijoista, sotakoneista, jopa lohikäärmeistä”, Puhemies puhui, ja moni kultatukkainen kansalainen liikehti levottomasti. Kukaan ei hiiskahtanutkaan.

”Ne ovat vain tarinoita. Etelän kylät ovat yhtä rauhaisia kuin ennenkin. Sotaa ei ole tulossa”, Puhemies julisti syvällä äänellään. Hän hymyili imelästi, ja Po irvisti. Keneen tuollainen mielistely muka menisi täydestä? Kansalaiset näyttivät kuuntelevan Puhemiestä innoissaan, joidenkin kasvoilla oli jopa hymy. Soleira tuijotti ilmeettömänä patsaan kivisen korokkeen alinta porrasta.

”Metsissä kuitenkin liikkuu levottomuus, yksi nimittäin”, Puhemies ojensi kättään, ja hänen etelämaalainen orjansa laski siihen ohuen pergamentin, jonka oli ottanut kantotuolista. Puhemies leväytti suuren pergamentin yleissöön päin. Se oli etsintäkuulutus tummahiuksisesta naisesta. Kuva oli maalattu suurpiirteisesti mutta taidokkaasti.

”Tämä nainen johtaa pientä joukkiota ryöväreitä. He ovat vaeltaneet metsän kylissä, Suurten Arojen tälläkin puolen ja ryöstelleet ja raiskanneet mielin määrin”, Puhemies antoi sanojensa vaikuttaa pitäen pienen tauon.
”Kuka ikinä tämän naisen nappaa, saa palkkiokseen kunniaa, maata, ja viisikymmentä kultalintua”.

Luku 5 • Sopeutuminen

Po heräsi aamulla kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka tulvi ullakon pikkuruisesta ikkunasta. Po venytteli nautinnollisesti. Silmät avattuaan nuorukainen säpsähti. Mikä uni tämä on, Po mietti ja nousi istumaan. Miksei hän ollut herännyt omasta, pyöreästä sängystään Sinipisteen itäosassa sijaitsevasta talosta?

Samassa hämäriä muistoja leijaili Pon päähän. Hän muisti kuinka oli laskeutunut tähän outoon maahan. Päätään puistellen hän nousi istumaan ja katseli unisin silmin ympärilleen. Ullakon lattia oli harmaantunutta lautaa, ja siellä täällä oli pinoina siististi viikattuja, harmahtavia vaatteita. Päätyseinän ikkunan vieressä nökötti tumma puinen jakkara. Sängyn vieressä oli suuri tummanruskea vaatekaappi, joka näytti täyttävän koko pienen ullakon massiivisuudellaan. Vaatekaapin ovi oli hieman raollaan.

Mitään ajattelematta Po nousi haukotellen ja raotti vaatekaapin ovea. Tunkkainen lemahdus pöllähti pölypilven mukana kaapista. Silmiään siristäen Po otti hyllyltä eebenpuisen lippaan, jonka päällä oli ohut pölykerros.

Yhtäkkiä Po oli täysin hereillä. Nopeasti hän läimäisi lippaan takaisin kaapin hyllylle ja paiskasi massiivisen oven kiinni samalla hetkellä, kun ullakon ovelta kuului vaimea koputus. ”Po? Oletko hereillä?” kuului Soleiran ääni tukahdutettuna oven paksuun puupintaan. Po selvitti kurkkuaan ja vastasi: ”Olen”

”No...tule sitten alakertaan kun olet...valmis”, Soleira sanoi katkeillen ja Po kuuli portaita alas kiipeävät askeleet. Nuorukainen ei voinut estää virnistystä hiipimästä kasvoilleen. Tyttö ei selvästikkään tiedä, mitä tekisi kanssani, Po ajatteli myhäillen ja veti Soleiran antaman tummanruskean, karhean paidan päänsä yli. Hän piti jalassaan vaaleanharmaat housunsa.

Herkullinen tuoksu leijaili Pon nenään kun hän avasi ullakon oven ja kiipesi portaat alas. Keittiöön saapuessaan hän näki Soleiran hääräilemässä pienen leivinuunin edessä. Po katseli kulmiaan kohottaen, kun Soleira kyykisti perä nuorukaiseen päin ottaakseen leivinuunista jotain tuoksuvaa. Soleira käännähti vain nähdäkseen virnistyksen Pon kasvoilla.

Po hymyili suupielellään ilkikurisesti mennessään lähemmäs, ja vilkaisi naista, joka oli muuttunut kasvoiltaan punertavaksi. ”Mitä tuossa on?” Po kysyi kumartuen lähemmäksi. ”Etkö leivästä ole kuullut?” Soleira mutisi vältellen Pon katsetta korvalehdet punaisena helottaen ja vei tuoksuvan, kuuman leivoksen ruokapöydälle.

Pota huvitti naisen hämmentyneisyys ja hän kumartui naisen puoleen haistelemaan leivosta. Hän piti kuitenkin katseensa tiukasti Soleirassa. ”Tuoksuu herkulliselle”, Po sanoi tummalla äänellä. Soleira hääräili astioiden kanssa ja pakotti itsensä olemaan katsomatta kiusoittelevaa nuorukaista. Po istahti pöydän ääreen ja asettui rennosti katselemaan Soleiran puuhailua.

Soleira leikkasi leivästä Polle ohuen siivun terävällä veitsellä. Po katsoi hieman hölmistyneenä siivuaan. ”Mitä siinä tuijotat? Ei se pure”, Soleira sanoi topakasti peitellen edellistä hämmennystään. Hän haukkasi omaa siivuaan hyvällä nautinnolla ja kaatoi Pon kuppiin teenlehtien päälle kuumaa vettä. Po katseli naisen alasluotuja silmiä, joita tummat ja pitkät ripset kehystivät.

Maku räjähti Pon suussa kun hän maistoi tuoksuvaa leivonnaista. ”Mitä tässä oikein on?” Po kysyi kummastuneena. ”Etkö oikeasti ole maistanut leipää ennen?” Soleira kysyi nostaen katseensa teekupistaan. Po pudisti päätään nauttien uudesta mausta. Soleira tuijotti nuorukaista hetken vailla hämmenystä. Naisen katse oli mietiskelevä, ja Po vastasi katseeseen kiinostuneena. ”Sinulla on vielä paljon opittavaa”, Soleira sanoi ja puisteli päätään hitaasti.


Seuraavina päivinä Soleira opetti Pota talon askareissa. Nuorukaisesta lihaksineen oli paljon apua varsinkin polttopuiden pilkkomisessa. Po tunsi olevansa Soleiralle velkaa, kun sai asua tämän talossa, joten nuorukainen heilui kirveen kanssa useastikin. Soleira katsoi avoimesta takaovesta tyytyväisenä kun hirsinen puuliiteri täyttyi täyttymistään.

Soleira vaikuttaa oudon asialliselta seurassani, Po mietti eräänä iltana, kun katsoi takkatulen loimua. Soleira oli lähtenyt torille ostamaan lisää simaa, jota myytiin halvemmalla iltaisin. Nainen oli ollut Pota kohtaan ystävällinen mutta etäinen, eikä ollut koskenutkaan Pota sitten ensimmäisen illan. Häntä ujostuttaa, Po tajusi ja virnisti hiukan suupielellään. Hän oli tottunut vahvoihin ja rohkeisiin naisiin, naisiin jotka uskalsivat sanoa asiat suoraan. Sellaisia naiset olivat Sinipisteessä, Po mietiskeli.

Äkillinen, kalpea ajatus leijaili Pon mielen lähettyvillä. Ajatuksen sormin hän yritti sitä napata, mutta se livahti niiden välistä ja haipui osaksi sankkaa sumua, joka varjosti Pon muistia. Huokaisten Po otti siemauksen simatuopistaan. Muistinmenetys kalvoi häntä sisältä kuin tulehdus, joka päivä päivältä kasvoi kasvamistaan. Po oli usein yrittänyt pinnistellä muistaakseen edes pikkuruisen yksityiskohdan perheestään tai ystävistään, mutta palkintona oli aina jyskyttävä päänsärky, joka tuntui säteilevän koko kehoon sykähtelevinä kivun aaltoina.


Kun neljä päivää oli kulunut Pon merkillisestä saapumisesta, Soleira odotti Pota aamiaiselle. Hän pyöritti hermostuneena vaaleita suortuviaan ruskettuneen sormensa ympärille.

Koko sinä aikana, kun Poljento oli asunut Soleiran kotona, ei nuorukainen ollut nähnyt yhtäkään muuta ihmistä. Soleira oli käynyt tavallista vähemmän torilla ja hakenut enemmän säilöttyjä ruokatavaroita kellarista. Jostain syystä Soleira pelkäsi, mitä muut ihmiset ajattelisivat Posta. Ja kun he kuulisivat että minä kaitsen häntä, Soleira ajatteli ja puristi täyteläisiä huuliaan yhteen.

Po ei ollut maininnut asiasta, mutta Soleira oli varma, että Po tiesi heidän asuvan jonkinlaisessa kylässä. Po ei oikeastaan ollut kysellyt juuri mitään. Päivät heidän kätensä olivat työtä täynnä Soleiran kodin hoidossa, ja illalla he istuivat enimmäkseen vaivaannuttavassa hiljaisuudessa. Po näytti aina ajatuksiinsa vaipuneelta ja torjuvalta, kun Soleira katsoi iltaisin tämän takan edessä ryhdikkäänä istuvaa hahmoa. Soleira mutisi iltaisin jonkin tekosyyn voidakseen mennä aikaisemmin petiin. Valveilla maatessaan hänen mielensä kuitenkin täytti aina hävyttömät ajatukset ullakolla nukkuvasta nuorukaisesta. Pon miltei kirkkaanturkoosit silmät ylsivät aina Soleiran uniin asti, ja yhtenä yönä hän oli herännyt sisäreidet kihelmöiden. Häpeästä punaisena Soleira oli maannut loppuyön valveilla.

Kun Po sitten asteli alas ullakon portaita, Soleira tunsi sydämensä pumputuksen kovenevan. No niin, henigtä syvään, Soleira yritti ajatella tiiviisti. Po katsoi häntä hieman upeita, tummia kulmiaan rypistäen. Nuorukainen kaatoi itselleen Soleiran valmiiksi hauduttamaa teetä. ”Mikä nyt on?” Po kysyi puhaltaen teehensä. Soleira puristi huulensa suppuun ja vetäisi henkeä.

”Aion viedä sinut torille.”

Luku 4 • Planeettoja ja ulottuvuuksia

Soleira katsoi kauhunsekaisin tuntein Poljentoa, joka nojasi otsa rypistyneenä seinään. Jollain lailla hänen kävi miestä sääliksi, vaikka pelkäsikin häntä miltei yhtä paljon. Soleira nousi hitaasti seisomaan ja asteli hiljaa ja varoivaisesti nuorukaisen viereen. Mieli kuohuen innostuksen ja jännityksen sekaisin tuntein hän kosketti sormenpäillään Pon lihaksikasta olkapäätä, joka oli verhottu omituisen sileällä vaatteella. Pon päällä oli vaaleanharmaa, lyhythihainen paita ja samanväriset, tiukat housut. Miehen lihakset erottuivat selkeästi niissä vaatteissa, ja vaikka Po olikin pitkä ja hoikka, lihaksia oli silti aika paljon. Soleira puraisi huultaan, kun tunsi houkuttavan kihelmöinnin vartalossaan.

Po värähti hieman Soleiran kosketusta, mutta rentoutti sitten kätensä. Se valahti pois seinältä ja Po kääntyi Soleiraan päin, toinen käsi vielä seinään nojaten. ”Olen kadottanut kaikki muistoni”, mies henkäisi hiljaa, kuulostaen eksyneeltä ja särkyneeltä. Miehen silmät katsoivat suoraan Soleiraan. Ne näyttivät aaltoilevilta, vihreän ja turkoosin eri sävyt tanssivat mustien pupillien ympärillä. Silmät olivat surumieliset, ja Soleira ehti nähdä surun pilkahduksen ennen kuin Po käänsi henkäisten päänsä pois. Soleira pystyi miltei näkemään, kuinka Po rakensi taas tyynen kuoren sisimpänsä ympärille.

Kummallista, miten tutulta tuo mies jo tuntuu minulle, Soleira ajatteli ja siveli ajatuksissaan Pon olkapäätä. Hänen suunsa aukesi hieman, kun hän seurasi katseellaan Pon kasvojen sivupforiilia. Pon hiukset oli vedetty otsalta ylös, korkealle, suipolle nutturalle, joka oli suunnilleen miehen korvan kokoinen. Loput päästä oli ajeltu ihan lyhyelle sängelle. Pon nenä oli kuin kreikkalaisen patsaan, ja suun amorinkaari terävänä korosti täyteläistä ja kapeaa suuta. Iho oli kalpea, todella kalpea verrattuna Merenverron väen ruskeaan ihoon.

”Minä.. olen pahoillani”, Soleira mutisi.
Po naurahti kuivasti. ”Mitä turhia. Et sinä tätä aiheuttanut”, Po sanoi kitkerästi ja kääntyi. Hän asteli mietteliään näköisenä kadulle antavan ikkunan luokse hitaasti. Soleira laski katseensa maahan hämmentyneenä.

”Minä... Sinä voit majailla täällä”, Soleira sanoi ja läimäytti kätensä suulleen. Miksi minä noin sanoin, hän ajatteli kauhistuneena. Soleira kuitenkin tunsi sisimmässään kiehtovaa kihelmöintiä ja vetoa tuota kummallista muukalaista kohtaan.

Po käännähti nopeasti ympäri. Hän tutkaili hämmästyttävän turkooseilla silmillään Soleiraa tarkasti.
”Voisinko?” hän kysyi hiljaa, outo vivahde äänessään. Soleira henkäisi ja sanoi hitaasti: ”Voit.” Hänestä tuntui, kuin hän olisi päättänyt koko loppuelämästään tuon pienen sanan takia.
Soleira hymyili Polle, tällä kertaa aidosti. ”Olen Soleira. Hauska tavata”, Soleira sanoi ja ojensi kätensä. Po tuijotti sitä ilmeettömänä. Soleira punaistui ja vetäisi kätensä takaisin.

”Teillä ei ole nähtävästi tapana kätellä”, hän naurahti hermostuneesti ja näpersi yömekkonsa helmaa. Samassa hän tajusti olevansa kamalan alipukeutunut.
”Ei ilmeisesti”, Po sanoi naurun pilke silmäkulmassaan.
”Suo anteeksi, käyn vaihtamassa päälleni jotain soveliaampaa”, Soleira sanoi hermostuneena ja pujahti pikaisesti makuuhoneeseensa.

Soleira henkäisi syvään rauhoitellakseen itseään. Hän salli itsensä virnistää jännityksestä, kun kaivoi vaatekaappinsa perältä toiseksi parhaan pukunsa. Hän ei halunnut vaikuttaa nuhjuiselta, muttei myöskään ylipukeutuneelta. Hän katseli ihaillen lempeän turkoosia mekkoa, jonka miehusta oli uurrettu rohkeasti syvään. Vaikeasti hän yritti nyörittää pukuunsa tarkoitettua korsettia, jonka oli sujauttanut alusmekkonsa päälle, mutta se oli miltei mahdotota tehdä itse. Yleensä joku hänen ystävistään oli auttamassa korsetin kanssa, koska hän ei yleensä sitä käyttänyt kuin juhlapäivinä.

”Saanko auttaa?” kuului syvä ääni ovelta. Soleira helahti punaiseksi ja kääntyi pidätellen hermostunutta kikatustaan. Pon vahvat kädet sipaisivat Soleiran muodokasta vyötäröä hänen poimiessaan turkoosit narunpäät käsiinsä. Soleira henkäisi miehen vetäistessä narut todella tiukalle. Samalla nainen oli kuitenkin pakahtua innosta.



Kun Po oli saanut korsetin kiristettyä, hänen kätensä viipyilivät Soleiran selällä. Soleria värisi miehen kosketuksesta ja kääntyi hyvin hitaasti miestä päin. Heidän silmänsä tuntuivat kiinnittyvän yhteen, Pon turkoosit silmät aaltoilivat.

Ja sitten hetki katosi. Soleira kääntyi hämmentyneenä poispäin ja sujahti mekkoonsa. Pon katse oli muuttunut sulkeutuneeksi ja torjuvaksi. Äkkiä Soleira toivoi, että olisi valinnut jonkun muun puvun astellessaan tupaan nuorukaiseen katsomatta


Illan hämärtyessä Po istui tuvan penkillä nojaten leukaansa käsiinsä. Soleira istui tätä vastapäätä sytyttäen ohuen kynttilän heidän väliinsä. Molemmat tuijottivat pientä, lepattavaa liekkiä, joka kasvoi pikkuhiljaa suuremmaksi.

”Oletko saanut yhtään muistojasi takaisin?” Soleira kysyi hiljaisesti ja vilkaisi Pon kasvoja.
Po pudisti päätään ja siveli kuparista kynttilänjalkaa mietteissään.
”Ne tuntuvat yhtä kaukaisilta kuin maailma, josta tulin. Olen ainakin varma siitä, etten ole tästä maailmasta”, Po sanoi katsahtaen Soleiraan.
Soleira katsoi Pota kummastuneena.
”Onko toisia maailmoja olemassa?” Soeira kysyi rypistäen otsaansa. Ajatus kuulosti mahdottomalta. ”Tairkoitatko... ikään kuin eri ulottuvuuksia?” Soleira sopersi ja kumartui Pota kohti kiinnostuneena.

”En, vaan muita planeettoja, aurinkokuntia, galakseja. Vaikka Sinipiste on varmasti niin kaukana täältä, että se voisi yhtä hyvin olla eri ulottuvuudessa”
”Ai mikä?” Soleira rypisti otsaansa kuullessaan oudon nimen.
”Sinipiste, siellä minä asuin”, Po sanoi tunteettomasti, kunnes tajusi mitä oli juuri sanonut. ”Asuin Sinipisteessä, niin...”, Po mutisi ja rypisti otsaansa selvästi jahdaten muistojaan. Soleira odotti kärsimättömänä.

”Sinipiste... Se oli osa kolmen planeetan rykelmää... Keskellä, Sinipisteen ja Hopeameren välissä oli hallitsijaplaneetta, Aberon. Sinipistettä ja Hopeamerta kutsuttiin joskus Aberonin kuiksi, koska ne olivat paljon pienempiä.” Pon ääni muuttui vahvemmaksi päästessään vauhtiin. Soleira kuunteli nuorukaista lumoutuneena.

”Planeetat olivat niin lähellä toisiaan, että saatoimme kulkea välimatkat parissa tunnissa. En kyllä käynyt usein Keskipisteesä, Aberonissa siis. Olin Sinipisteen asukkaiden tavoin tyytyvänen kotipaikkaani, enkä havitellut Aberonin värikkäitä, kullanhohtoisia katuja”, Po kertoi ja otti hiljaa kiittäen vastaan Soleiran antaman simatuopin. Soleira kaatoi hieman simaa itselleenkin ja istahti takaisin paikoilleen katse tiukasti Possa. Nuorukaisen silmät sumentuivat, kun hän katsoi kadoksissa olleita muistojaan.

”En vain muista, kenen kanssa asuin siellä. En muista ihmisiä”, Po sanoi rypistäen otsaansa. Ahdistuneena ja turhautuneena hän siirsi katseensa pöydän kuluneeseen pintaan. Hän yritti kaikkensa muistaakseen jotain lisää, muttei saanut itsestään yhtään enempää irti.

Soleira katsoi hieman huolestuneena Pon kamppailua. Hän halusi ymmärtää ja auttaa nuorukaista, mutta ei tiennyt miten. Hitaasti mutta empimättä Soleira laski kätensä Pon käden päälle. Po nytkähti hieman, aivan kuin ei olisi tottunut toisen ihmisen kosketukseen. Soleira huokaisi.

”Toivoisin että voisin jollain tavalla auttaa sinua”, nainen sanoi katsoen Pota suoraan silmiin. Po käänsi katseensa pois.
”Olet jo auttanut minua tarjoamalla yösijan. Enempää en voisi pyytää”, Po sanoi vilpittömän kuuloisena, mutta Soleira oli kuulevinaan synkän ivallisen vivahteen hänen sanoissaan. Tukahduttaaksensa tuon tunteen Soleira nousi ylös ja asetti simapullon kaapin ylähyllylle.
”Annas kun sijaan sinulle vuoteen. Tämä talo oli isäni, ja hänellä oli aina sänky vapaana vieraita varten”, Soleira kertoi hänen johdattaessaan Pon ullakolle. Po siirtyi huoneen keskelle, ettei joutuisi kumartumaan alas viettävien kattoparrujen takia.

Sijattuaan vuoteen Soleira hymyili Polle ja jätti tämän omaan rauhaansa. Hän vilkaisi vielä taakseen laskeutuessaan jyrkkiä ullakon portaita, ja näki vain Pon torjuvan selän.

Soleira kiskoi kiristävän korsetin pois ja huokaisi helpotuksesta, kun sai taas hengittää vapaasti. Hän vetäisi yömekon muodokkaan, hieman pyöreän vartalonsa peitoksi ja pujahti sänkyynsä. Karhea peitto tuntui rauhoittavan tutulta ja sai Soleiran poukkoilevat ajatukset tyyntymään. Viimeisenä ennen nukahtamistaan hän ajatteli Pota, joka oli saanut jotenkin mullistettua hänen elämänsä ja maailmankuvansa yhdessä päivässä.

Luku 3 • Tyhjyys

Po syöksähti salamannopeasti naisen vierelle. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun kauan käyttämättömänä olleet lihakset kramppasivat. Ähkäisten hän polvistui naisen vierelle. Vihreät ruohonkorret ratisivat hänen painonsa alla.

Nainen oli valahtanut kalpeaksi, ja täyteläiset huulet olivat järkytyksestä raollaan. Po ujutti kätensä naisen hennon mutta muodokkaan ruumiin ympäri ja nosti hänet syliinsä. Nuorukaisen lihakset tutisivat, kun hän jämähti paikoilleen seisomaan. Ja mihinköhän minun pitäisi hänet roudata, Po mietti ja kirjosi hiljaa. Eihän hän edes tiennyt missä nainen asui!

Pon katse kiersi ympäri pihan. Hänen katseensa kiinnittyi harmahtavaan takaoveen. Enpä voi mitään menettääkään, Po ajatteli synkän ironisesti ja avasi jalallaan raolleen jääneen oven. Se narahti kirskahtaen Ponkantaessa kallisarvoisen lastinsa sisälle.


Po laski pyörtyneen naisen koruttomalle sängylle. Naisen omanlaatuinen kauneus jähmetti Pon paikoilleen. Niin erilainen kuin Tähdensilmä, kävi pikaisesti Pon mielessä. Hän rypisti otsaansa, kun huomasi, ettei kyennyt muistamaan Tähdensilmän kasvoja. Kuva lipui hitaasti pois Pon ulottuvilta, vaikka hän turhaan yritti tarrautua siihen mielen voimallaan.

Päänsärky alkoi hitaasti juimia Pon päätä. Rypistäen otsaansa mies käveli hitaasti pos makuuhuoneesta. Lattialankut narahtelivat hiljaisesti miehen alla hänen kävellessä tuvan ikkunalle. Ulkona näkyi nuhjuinen katu, joka muuttui mukulakivetyksestä hiekaksi ja soraksi, kun tie kiemursi oikealle metsän siimekseen.

Lattialankun narahdus sai Pon kääntymään. Hiuksensa palmikoinut nainen seisoi makuuhuoneen ovella pitäen tiukasti kiinni ovenkarmista. Hän oli vieläkin hieman kalpea ja piteli heikosti toistä kättään otsallaan.

”Oletko kunnossa?” Po kysyi ja astahti eteenpäin. Nainen otti pelokkaana askeleen taaksepäin ja naurahti hermostuneena. ”Olen tietenkin... olen ihan kunnossa”, nainen sanoi väläyttäen hermostuneen tekohymyn, joka kesti silmänräpäyksen ajan. ”Olen...” nainen henkäisi ja lyyhistyi pienelle jakkaralle, joka nökötti makuuhuoneen oven viereissä.

Huokaisten Po asteli hitaasti lähemmäs. Naisen kavahtaessa seinää vasten Po näytti tyhjiä käsiään sovittelevasti. ” En tee sinulle mitään pahaa. Lupaan". Nainen ei näyttänyt vakuuttunelta, mutta rentoutui hitusen ja katseli Pota epäluuloisena. ”Kuka sinä olet?” nainen henkäisi ja kietoi kätensä ympärilleen kuin halatakseen itseään.

”Nimeni on Poljento. Minä tulen...” Po henkäisi ja katsoi maahan rypistäen otsaansa. ”Olen kotoisin...” lause katkesi taas. Järkyttyneenä mies rojahti kulutetulle penkille pöydän ääreen. Hän nojasi kätensä polviin ja painoi päänsä käsiinsä. ”Ei.. ei, ei, ei” Po vaikeiroi ja antoi tyynen ja rauhallisen ulkokuorensa rakoilla. Hän ei muistanut mitään. Ei mistä oli tullut, ei ystäviään, ei sukulaisiaan, ei mitään. Posta tuntui kuin hän olisi syntynyt tuosta takapihalla makaavasta laatikosta. Hän muisti vain oman nimensä. Poljento. Po. Hän yritti kaapata karkuun juoksevia muistoja ajatusten sormin, mutta kaikki liukuivat hänen sormiensa välistä, ja jäljelle jäi vain tyhjyys.

”Ei!” hän karjaisi raivoissaan ja tuskastuneena paiskatessaan nyrkin tuvan kuluneeseen pöytään. Pöytä kumahti vaimeasti. Po ei välittänyt nyrkkinsä kivusta vaan ponnahti seisaalleen. Hän ei edes tuntunut huomaavan naista, joka kyyhötti säikähtäneenä jakkaralla, silmät kuitenkin kiinnostuksesta kiiltäen.

Po hengitti raskaasti yrittäen haravoida mielensä sopukoita löytääkseen edes yhden muiston, edes pikkiriikkisen väläyksen. Turhaan. Pon pää oli tyhjä kuin köyhien taskut. ”Ei...” hän kuiskasi vielä kerran, turhautuneena kyvyttömyyteensä tehdä mitään, vihaisena maailmalle. Miksi, hän ajatteli lopulta huokaisten, nojaten käsellään hirsistä akennettuun seinään. Ainakaan se ei katoaisi, kuten muistot tekivät. Po painoi siistit ja lyhyet kyntensä seinän puiseen pintaan, ja tunsi tykyttävää kipua sormissaan. Pään juimiminen hellitti hetkiseksi. Hän ummisti silmänsä ja yritti koluta tyhjän päänsä synkinpiäkin nurkkia löytääkseen edes jotain.

Luku 2 • Herääminen

Valo paistoi silmäluomien läpi niin kirkkaana, että Pon otsa rypistyi väkisinkin. Tuntuu siltä, kuin olisin herännyt pitkästä, pitkästä unesta, mies mietti liikauttaen sormiaan pitkän horroksen jälkeen. Tunne oli taivaallinen. Hitaasti mies avasi silmänsä. Kirkkaus sokaisi Pon hetkeksi, joten hän rutisti silmät takaisin kiinni. Avatessaan ne uudessaan mies veti syvään henkeä nauttien raikkaasta, metsäntuoksuisesta ilmasta.

Yläpuolellaan mies näki suikaleen kirkkaansinistä taivasta, jolla leijaili pari pilvenhaituvaa. Hitaasti, kangistunein lihaksin hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen silmät kivistäen.

Puinen seinä Pon vasemmalla puolella oli kulunut mutta kestävän nähöinen. Pienet, valkonuppuiset kukat kasvoivat talon seinustoilla. Aivan Pon vieressä kasvoi rehevä ruusupensas, jonka kukat olivat isommat ja kauniimmat kuin missään hänen ennen näkemässään ruusussa.

Kun hän kääntyi katsomaan metsään päin, hän huomasi naisen.

Nainen istui aivan Pon laatikon vieressä, ja mies ihmettelikin, miten ei ollut aikaisemmin huomannut tätä. Naisella oli kullanvaaleat hiukset, jotka auringonvalossa laineilivat ja kimaltelivat palmikoituina nauhoina ulottuen vatsaan asti. Hänellä oli yllään yksinkertaisesta vaaleasta kankaasta tehty mekko, joka peitti naisen muodokkaan vartalon pohkeiden puoliväliin. Päivettyneet olkapäät pilkistivät lyhyeksi jätettyjen hihojen alta.

Eniten Pon huomiota kiinnitti naisen kasvot. Ne olivat pyöreähköt ja lempeät, huulet olivat täyteläiset ja nenä pieni ja sievä. Muutama pisama pilkotti naisen poskipäillä. Ja silmät... ne olivat syvän siniset, isot ja tummien, pitkien ripsien reunustamat. Kulmat olivat järkytyksestä koholla, kun nainen tuijotti laatikosta putkahtanutta kummajaista.

Po aukaisi suunsa. Ja sulki sen heti, kun huomasi, ettei keksinyt mitään sanottavaa. Miten hän voisi muka selittää sen, että oli tupsahtanut toisen takapihalle omituisessa laatikossa? Ei mitenkään. Kankeasti hän liiakutti ajattelemattomasti kättään naista kohti.

Naisen suu avautui hitusen ja silmät pyöristyivät vieläkin suuremmiksi. Kuului vain pieni henkäisy, kun hän kaatui maahan velttona.

Luku 1 • Muukalainen

Soleira hätkähti hereille todella kummallisesta unesta. Rypistäen otsaansa hän venytteli noustessaan istumaan. Ikivanha puuvillapeite takertui hänen yömekkoonsa karkeana ja pistävänä, mutta myös tuttuna. Nainen taitteli sen sivuun haukotellen huonosti nukutuille yöunille. Viimeaikoina Soleiran nukkumista olivat haitanneet kummalliset, painajaisenomaiset unet. Niissä nainen yritti juosta pakoon näkymätöntä uhkaa, joka nauroi tummalla äänellä.

Soleira karisti painajaiset pois mielestään ja tassutti yömekossaan tupaan. Naisen talo oli iso verrattuna siihen, että hän asui yksin. Talo olikin oikeasti Soleiran isän. Isä oli maksanut talon kustannukset moneksi kymmeneksi vuodeksi eteenpäin lähtiessään seilaamaan kohti tuntematonta. Soleira muisti isän lähtemispäivän kuin eilisen. ”Pidä huoli talosta sillä välin kun olen poissa. Kenties me vielä tapaamme”, isä oli sanonut ja halannut ainoaa lastaan pikaisesti. Päivän muisteleminen sai aina kyyneleen kihoamaan jo naiseksi kasvaneen tyttären silmiin. Soleira räpytteli pikaisesti kyyneleet pois sytyttäessään tulen kamiinaan ja nostaessaan vesipannun hyllystä puupöydälle.

Tuuli vinkui hiljaisesti Soleiran avaamasta ikkunasta ja hulmutti hänen vaaleita, löyhästi palmikoituja hiuksiaan. Ulkoa kantautui lasten ääniä ja aikaisten hevosmiesten kannustuksia vetojuhdilleen. Aikaiset kauppiaat lastasivat kärryihinsä tuoretta leipää, viljaa ja muita tarvikkeita suunnatakseen kohti Merenverron toria. Soleira kurkisti avatusta ikkunasta ulos. Ikkuna antoi pienelle kujalle, joka kasvoi kauttaaltaan ruohoa. Soleira oli tottunut katselemaan maisemaa aina ruokaa laittaessaan. Tuttu maisema sai hänet kääntämään päänsä nopeasti pois, eihän nuhruisessa kadussa ollut mitään erityistä katseltavaa.

Nainen nosti kuuman veden pois liedeltä ja kaatoi vettä kolhiintuneeseen alumiinimukiin, joka oli jo vakiinnuttanut paikkansa Soleiran aamuteemukina. Pieneksi jauhetut teelehdet tuoksuivat voimakkaasti veden värin vaihtuessa kirkkaasta kultaisen ruskeaksi.

Höyryävän kuuma aamutee meinasi kaatua Soleiran päälle, kun takapihalta kuului rysähdys. Soleira yritti rauhoitella pamppailevaa sydäntään henkäisemällä syvään. Hän laski aamuteen heman nuhruiselle ruokapöydälle ja meni avaamaan takaoven salvan. Soleiran käsi kuitenkin epäröi ovenkahvalla.

Mikä ihme tuon äänen aiheutti, Soleira pohti mielessään tuijottaen oven harmaantunutta pintaa. Luultavasti joku vain tuli metsästä vahingossa takapihalleni, ja... ja sattui pudottamaan jotakin isompaa. Niin, niin sen täytyy olla, Soleira vakuutteli itseään.

Varovasti hän avasi takapihalle johtavan oven ja kurkisti ulos.

Ensinäkemältä takapiha vaikutti täysin normaalilta. Siistitty nurmikko hapsotti seinän reunuksilla ja kasvimaan vihannekset kukoistivat suurina ja mehevinä, miltei kypsinä. Suuri ruuupensas, harvinaisuus rahvaan joukossa kukoisti sekin pullistaen suuria kukkiaan aina vain isommiksi. Metsän tiheä reuna alkoi hieman kauempana ja kohosi huojuvana ja rehevänä kohti taivasta.

Mutta ruusupensaan ja yhdeltä seinältä avonaisen puuliiterin välissä pilkisti jonkin puhtaanharmaan laatikon kulma. Se jäi puoleksi rehevän ruusupensaan taakse piiloon.

Soleira meni latikon viereen kummissaan. Miten tuollainen oli hänen pihalleen ilmestynyt? Ja mistä? Laatikko oli suunnilleen neljän kyynärän mittainen ja sylen korkuinen. Soleira hipaisi laatikon pintaa. Se oli jotain aivan outoa materiaalia, aivan sileää ja saumatonta. Hän tunnusteli laatikon kulmia ja sivuja lötääkseen jonkunlaisen avausmekanismin.

Soleira rypisti otsaansa kummastuneena. Laatikko vaikutti täysin saumattomalta, aivan kuin sitä ei voisi avata ollenkaan. Ehkei se ollutkaan ontto. Soleira koputti laatikon harmaata pintaa. Ääni oli kumea. On se sittenkin ontto, Soleira ajatteli ja istahti kuivalle nurmikolle pohtimaan.

Mitäköhän sen sisällä mahtaa olla? Soleira katseli kuinka aurinko heijastui laatikosta kauniisti luoden kiemurtelevia kuvioita sen pintaan. Hän seurasi niitä sormillaan, ja hämmästyi, kun pintaan ilmestyi hohtava vana hänen kosketuksensa ansiosta. Silmät pyöreinä hän seuraasi kuvion loppuun piirtäen sormellaan kauniin, kirkkaan vanan. Kuvio alkoi loistaa sinertävänä, kun Soleira päästi sormensa irti. Siristäen silmiään Soleira yritti selvittää, mitä kuvio esitti.

”Sehän... sehän on avain!” Soleira sopersi ääneen silmät ymmyrkäisinä.

Kuvio loisti nyt niin kirkkaasti, että Soleiran oli pakko kääntää katseensa. Suljettujen silmäluomienkin läpi valo kajasti niin kirkkaana, että nainen pelkäsi sokeutuvansa.

Yhtäkkiä tuli pimeää. Soleira avasi silmänsä hitaasti ja huomasi, että kirkas valo oli poissa. Aurinko paistoi edelleen, muta nyt sen loiste vaikutti himmeältä kuin pikkuruinen kynttilänliekki. Loiste oli poissa, ja niin oli salaperäisen laatikon kansikin.

Prologi • Vankila

Pimeää. Mies avasi silmänsä hitaasti. Ei muutosta. Hän puristi silmiään kiinni ja avasi ne vielä uudestaan. Ei mitään, vieläkään. Miehen huokaus kuulosti korviahuumaavalta ympäröivässä hiljaisuudessa. Niin… Mies pinnisti kuuloaan kuullakseen jotakin, mutta hän ei kuullut hiiskaustakaan. Äänettömyys tuntui puristavan korvia tiukasti ja sai miehen tuntemaan olonsa tukahdutetuksi.

Nuorukainen liikautti raajojaan hitaasti muuttaakseen asentoaan. Hänen takanaan kova seinä oli saanut hänen selkänsä kipeäksi. Kuinka kauan oikein olen maannut tässä? Ajatus katkesi lyhyeen, kun hän kolautti päänsä johonkin kovaan. Pienen tunnustelun jälkeen kuhmun aiheuttaja osoittautui katoksi. Nuorukainen havaitsi olevansa pienessä, kovaseinäisessä laatikossa. Taikka huoneessa, mies ajatteli laskeutuessaan makaamaan kovalle lattialle. Laatikko oli tarpeeksi pitkä sen sisällä makaavan nuorukaisen hontelolle ruumiille. Mies kohotti kättään ylös ja hipaisi kattoa sormenpäillään.

Muistot alkoivat hiljalleen palautua miehen pieleen. Hänen ystävänsä olivat pettäneet hänet, ilmiantaneet yhden parhaista ystävistään. Mies muisti Tulitunnin katseen, kun vanha mies tuuppasi hänet tähän pieneen vankilaan. Tähdensilmän kyyneleet, kun hän laski hapenpuhdistajan lamautetun nuorukaisen viereen. ”Anteeksi”, nainen oli kuiskannut ja vetäytynyt Tulitunnin taakse. Voi, Tähdensilmä, anna minulle anteeksi, nuorukainen ajatteli ja tunsi riipaisun sydämessään. Hän ei ollut uskonut ennen, että tällainen tuska olisi voinut koskettaa häntä niin syvältä. Ja niin kipeästi, nuorukainen ajatteli.

Mies huokaisi muistoille etsiessään hapenpuhdistajan käteensä. Tottuneesti hän etsi pienen nappulan koneen kyljestä ja painoi sen pohjaan. Vaikka kämmenen kokoiseen laitteeseen syttynyt valo olikin pieni, se sai nuorukaisen silmät vuotamaan. Näytön valo värisi, mutta mies kykeni silti lukemaan arvot sen pinnalta. Pienen laitteen kyljestä virtasi puhdasta ilmaa, samalla kun toinen puoli imaisi hiilidioksidia puhdistettavaksi. He siis eivät laittaneet minua tänne kuolemaan, nuorukaisen mietti synkästi.

Ajatus sai pienen liekin syttymään hänen rinnassaan. Ehkä tämä on vain väliaikainen rangaistus. Ehkä he vielä tulevat hakemaan minut pois. Nuorukainen tiesi itsekin ajatusten mahdottomuuden, muttei voinut estää itseään toivomasta. Niin, toivo. Eipä siitä minulle ollut ennenkään apua, nuorukainen ajatteli kitkerästi ja tukahdutti toiveikkaat ajatukset. Tulitunti pitäisi huolen siitä, ettei Tähdensilmä päästäisi minua pois. Vaikka ei hän luultavasti tahtoisikaan, mies ajatteli.

Ilmasensorin pienessä valossa nuorukainen tutki laatikkoa, johon hänet oli suljettu. Se oli suorakulmainen, vaaleanharmaasta materiaalista tehty kestävä laatikko. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, että laatikon voisi avata tai sulkea, ulkoa tai sisäpuolelta. Katto oli saumaton ja tuntui nuorukaisen käteen karheammalta kuin muut pinnat. Ehkä se ei olekaan katto ensinkään. Jos minä makaankin katossa, ja tuo tuossa on lattia, nuorukainen ajatteli ja räpäytti silmiään nopeasti, kun hapenpudistajan valo sammui välkähtäen.



Jonkun ajan päästä nuorukainen hätkähti hereille. Hän ei muistanut, milloin oli nukahtanut, vai oliko niin tehnyt ollenkaan. Aika menetti merkityksensä miehen koruttomassa vankilassa. Laatikko pysyi pimeänä seuraavat tunnit, päivät, kenties vuodet. Hapenpuhdistajan valo ei suostunut syttymään enää. Mies nukkui ja valvoi vuorotellen, ja lopulta alkoi vajota tiedottomuuteen. Kaikki muuttui hänen mielessään puuroksi, sillä valvominen oli yhtä synkkää ja hyödytöntä kuin nukkuminenkin. Mies ei tuntenut mitään, ei nälkää, ei janoa. Kuluukohan aika ensinkään, mies ajatteli jonain tavallista kirkkaampana hetkenä.

Lopulta nuorukainen uuvahti kokonaan. Hän ei edes vaivautunut kääntymään kivikovassa vankilassaan, sillä ei enää tuntenut ruumiinsa kolotusta. Jonain hetkenä hän ajatteli rikkovansa hapenpuhdistajan. Mitä hyötyä elämästä on, jos sillä ei voi tehdä mitään? Hän ei kuitenkaan saanut itseään liikkeelle, ja lopulta ajatuksetkin kaikkosivat. Oli vain mies, vailla tahtoa, vailla ajatuksia, vailla määränpäätä elämälleen.