Aamiaisen tuhottuaan Po käveli raukeasti ympäri taloa. Hän kävi vilkaisemassa, josko Soleira olisi vielä nukkumassa, mutta hänen sänkynsä oli pedattu ja tyhjä. Otsaansa rypistäen Poljento avasi takaoven ja kurkisti raikkaaseen ilmaan. Piha oli tyhjä, kirves tökötti puupölkystä Pon jäljiltä ja liiterin rankaovi oli kiinni. Kummastellen Po käpösti takaisin sisälle.
Kun etuovi heilahti auki auringon jo kivuttua ylös, Po nosti katseensa puukalikasta, jota oli alkanut vuolla linnun muotoon. Soleira astui Pota katsomatta sisään ja laski täpötäyden olkikorin tuvan pöydälle.
"Missäs olit?" Po kysyi katsellen sivusilmällä Soleiraa, joka nosteli pöydälle ruokatarpeita. Po sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Nuorukainen nousi ylös ja asteli venytellen lähemmäksi. Soleira yritti tukahduttaa polttavan halunsa katsoa lähelle tullutta nuorukaista. Hän latoi kananmunia ja kirnuttua voita tuvan pöydälle ja yritti keskittyä tekemiseensä.
"Mikset ilmoittanut mitään?" Po kysyi hieman lipevästi, nauru silmäkulmassaan. Hän tiesi ettei Soleira voisi olla kauaa hiljaa. Ja kuinka ollakkaan, Soleira käännähti mulkaisemaan Pota. "En kuvitellutkaan että olisit noin huolestunut", Soleira sanoi ivallisesti, mutta Po saattoi nähdä hänen suupielensä nykivän. Po oli varma, että nainen oli pahoittanut mielensä eilisestä illasta, mutta Po saisi hänet unohtaman sen. Po istahti tuvan jakkaralle ja nojasi leukaansa kädellään, kun katseli Soleiran puuhastelua. "Olen vähän miettinyt", Po sanoi.
Soleira hätkähti ja kääntyi nopeasti ympäri kohti Pota. Pon komeat kasvot saivat Soleiran sydämen pakahtumaan tukahdetusta kaipuusta. Eilinen yö oli ollut naiselle yhtä kidutusta, ja vaikka häntä hävettikin myöntää, hän oli vuodattanut salaa pedissään muutamia kyyneliä. Äkillinen torjuminen oli saanut Soleiran hämilleen ja tuntemaan olonsa hylätyksi. Soleira odotti Pon sanovan jotain edellisestä illasta, ehkäpä jopa anteeksipyynnön?
"Aloin miettiä sitä entsintäkuulutusta. Sen naisen nappaaminen saisi minulle vähän tekemistä, sillä suoraan sanoen tällainen paikallaanolo ei tee minulle hyvää" Po sanoi. Soleira tunsi jättisuuren ja raskaan kiven jysähtävän takaisin mahanpohjalleen. "Minusta tuntuu, että muistoni juoksevat minua karkuun. Ehkä sen naisen jahtaaminen toisi muistot mukanaan".
"Mutta...ethän sinä edes osaisi selvitytyä luonnossa, saati vangita naista! Ja et edes tunne seutuja.." Soleiran hengitys alkoi kiihtyä ja hänen oli pakko ottaa tukea pöydänreunasa. Äkkiä Pon menettäminen tuntui maailman kamalimmalta asialta.
"Usko minua, osaanpa hyvinkin. Oli metsiä Sinipisteessäkin, ja meitä koulutettiin taistelemaan ja suunnistamaan maamerkkien ja ilmansuuntien mukaan. Ja kyllähän täältä varmasti jostain karttoja saa", Po sanoi ja katsoi Soleiraa tiukasti. "En halua enää häiritä elämääsi enkä elää siivellä. Minun on jo aika tienata omat rahani, sillä uskon, etten varmaan enää koskaan nää kotiani. Joten minun täytyy etsiä uusi. Eikä se onnistu ilman rahaa", Po sanoi ja nousi penkiltä. Soleira aukaisi suunsa, mutta Po keskeytti hänet heti alkuunsa kohottamalla kättään. "En halua almuja, olet antanut jo aivan liikaakin".
Soleira seisoi järkyttyneenä paikoillaan. Poljento harppoi ylös ullakolle, ja Soleira puristi tiukemmin pöydän reunaa. Hän ei voinut estää kyyneleitä kihoamasta silmäkulmiinsa. Hän henkäisi hiljaa ja tukahdetusti, ja roahti pöydän ääreen kasaan. Kaiken aikaa hän tuijotti eteensä lasittunein, kauhistunein silmin.
Po vaihtoi ullakolla vaatteensa omiinsa. Hän jätti Soleiralta lainaamansa vaatteet siistiin pinoon pedatulle sängylle. Syvään henkäisten hän katseli hetken ympärilleen. Hän oli miettinyt päätöstään myöhään yöhön. Lopulta se oli kuitenkin ollut helppo, hän ei voisi jäädä tänne Soleiran elätettäväksi. Varsinkaan, kun vaikutti siltä, etä nainen on ihastumassa minuun, Po mietti huokaisten. Jokin Sinipisteeseen jäänyt herätti Possa kaipaava tunteen, joka esti nuorukaista tuntemasta kunnolla. Hän ei haluaisi otaa sitä riskiä, että särkisi myöhemmin Soleiran sydämen. Hä soi viimeisen vilkaisun ympärilleen ja asteli ullakon portaat alas.
Po löysi Solerian istumassa ryhdikkäänä pöydän ääressä, silmät hieman lasittuneina ja reuniltaan punertavina. Omantunnon pistos tuntui terävänä mutta haaleana Pon mielessä, ja hän sivuutti sen nopeasti.
"Lähden heti. Meidän on aika hyvästellä", Po sanoi nielaisten hieman. "Odota", Soleira sanoi karhealla äänellä. Po rypisti otsaansa kummeksuen. Soleira nousi hieman horjahtaen pystyyn ja katoi hetkeksi makuuhuoneeseensa. Kun hän palasi takaisin, hän kantoi paksua, pitkulaista kääröä sylissään. "Täällä.. tässä paketissa on miekka ja huopa, vesileili, kartta ja muuta tarvittavaa. Isällä oli tällainen aina valmiina, kaiken varalta".
Po yllättyi Soleiran vahvasta äänestä, joka sortui lopussa vain hieman. Hän ei olisi halunnut ottaa Soleiran ojentamaa kääröä, mutta nainen näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun. "Kiitos, kiitos kaikesta", Po sanoi ja puristi Soleiran olkapäätä. Pieni huokaus tippui Soleiran huulilta, mutta hampaitaan yhteen purren Po jätti sen huomiotta. Hän otti painavan käärön Soleiralta ja nosti sen harteilleen. Po tunsi tarvetta sanoa vielä jotain, koskettaa Soleiraa. Epäröiden hän kuitenkin kääntyi katsomaan viimeisen kerran taakseen, nyökkäsi pienesti Soleiralle ja astui ulos ovesta. Se sulkeutui pienesti narahtaen.
Oven sisäpuolella Soleira romahti lattialle nyyhkytyksien ravisteltavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti