Luku 13 • Epäonnea

Po hätkähti terävän puukon painuessa hänen kurkulleen. Nuorukainen nielaisi.

"Tulkaa vain. Poju on ansassa", kuului naisen ääni Pon takaa. Toivo leimahti Pon rinnassa. Olisiko hän voinut löytää Tatzenan näin helposti? Naisella oli kuitenkin puukko Pon kurkulla, joten tilanne ei selvästikään ollut paras mahdollinen.

Aamu alkoi jo pikkuhiljaa sarastaa, kun pieni miesjoukkio tuli metsästä esiin. Miehiä oli neljä, kaksi heistä oli suuria ja raamikkaita, kolmas lyhyt mutta tanakka ja viimeisin pitkä ja hujoppi.

"Rob, otapa tuo miekka", nainen käski honteloa hujoppia, joka katsoi ivallisesti Pota tummien kulmiensa alta. Rob harppoi Pon eteen ja nappasi maasta huotrassaan olevan miekan.
"Nouse pystyyn, poju", nainen sylkäisi ivallisesti ja kiskaisi Pon hiuksista ylös. Po kiristeli hampaitaan ollakseen sihahtamatta.

Nainen oli lyhyt ja muodokas. Hänellä oli aamuauringossa leiskuvat, aivan lyhyeksi kynityt pörröiset punaiset hiukset ja pisamia pyöreän nenän pielissä. Hän oli pukeutunut kevyeen nahka- ja turkishaarniskaan, joka oli kulunut mutta kestävän näköinen.

Nainen tuijotti Pota. "Mitäs töllistelet", hän kivahti ja mulkaisi nuorukaista vihreänruskeilla silmillään, jotka kimmelsivät uhkaavasti aamuauringon ensisäteissä.
"Stelle? Saattaisit haluta nähdä tämän miekan", toinen korstoista huikkasi naiselle Pon takaa. Nainen mulkaisi Pota vielä kerran ja veti hänet kauluksesta mukanaan miesnelikon luo.

Pitkänhuiskea mies, Rob loi Pohon ivallisen katseen nenänvarttaan pitkin, kun ojensi Pon miekan Stellelle. Nainen tutki miekkaa kulmat kurtussa, eikä kiinnittänyt Pohon mitään huomiota. Miehet kuitenkin tuijottivat Pota tiukasti, joten Po hautasi vastahakoisesti pakoajatuksensa. Hermostuneena hän liikautteli jalkojaan. Pitkäpartainen, vaalea mies pääsi kurkustaan murahtavan äänen ja Po seisahtui aloilleen. Vaalea korsto siveli kulmat kurtussa letitettyjä viiksiään siirtäessään katseensa takaisin Pon miekkaan.

"En voisi koskaan erehtyä tästä valmistustavasta", Stelle sanoi ja nosti miekkaa aamun hailakkaan valoon. "Mistä olet tämän saanut, poika?"
"Minä..." Po nuolaisi huuliaan. Jos tämä joukko tuntisi Soleiran isän, jolle miekka oli kuulunut, kannattaisikohan hänen kertoa tuntevansa Soleiran?

"Minä löysit sen", Po sanoi tehden päätöksensä nopeasti. Hän oli sekoittanut Soleiran elämää jo aivan tarpeeksi.
"Ai ihan löysit vai?" Stelle naurahti ironisesti. Miesjoukko säesti häntä matalalla hohotuksella. Tämä nainen on ilmeisesti heidän johtajansa, Po mietti.
"Tiedätkös, en oikein usko tuota", Stelle hymyili maireasti kulmat kuitenkin ivallisesti alaspäin osoittaen. "Riisuunnu", Stelle käski kovalla äänellä ja antoi miekan takaisin Robille, joka sujautti sen ruskettunein käsin takaisin huotraan.

"Mitä?" Po äännähti älistyneenä. Stelle huokaisi ja pyöräytti silmiään dramaattisesti.
"Luuletko, että annan sinun kuljeksia kaikki nuo puukot survottuna rääsyihisi?" Stelle kiskaisi puukon Pon saappaanvarresta. "Ehei".

Po mulkaisi naista ja avasi nuttunsa nyörit. Hän tipautti paitansa maahan vöineen, rahapussuikoineen ja puukkoineen. Housuihin kätketyn puukon Po vetäisi happamasti esille ja tipautti maahan Stellen eteen. Nainen näytti huvittuneelta.

"No, mikä mättää? Tarvitsetko apua?" Stelle kysyi hunajaisesti ja tuli Pon eteen tarttuen tämän housunnyöreihin. Po läpsäisi tuohtuneena hänen kätensä pois. Stelleltä pääsi heleä nauru, mutta hän peruutti taaemmas katsoen Pota ilkeän odottavasti. Po huokaisi mielessään.

Lopulta Po oli vailla rihman kiertämää, Hän kivetti kasvonsa tyyneksi naamioksi, kun Stellen pistävä katse vaelsi Pon hoikalla keholla.
"Erikoinen tatuointi" Stelle mutisi ja tuli likemmäs. Hän siveli Pon vasemmassa olkavarressa komeilevaa tummansinistä tatuointia. Tatuointi muodostui pystyviivasta, jonka päällä tasapainotteli kuunsirppi vaakatasossa, kärjet osoittaen alas sormiin. Po värähti naisen tunkeilevaa kosketusta.

"Mistäpäin tulet?" Stelle kysyi astuen taaksepäin. Hän piti katseensa tiukasti Possa ja muutti ääntään tiukemmaksi.
"Pohjoisesta", Po toisti jo tutuksi käyneen valheen. Hän piti kasvonsa tyynenä, vaikka hänen mielensä oli sekaisin. Tuhannet kysymykset risteilivät Pon pässä vastauksia saamatta. Mitä nainen Posta halusi?

"Älä valehtele", Stelle naurahti. Hän katseli vielä hetken viekkaasti Pon vartaloa, joka heijasti aamuauringon säteitä. Lopulta nainen heitti Polle hänen paitansa. Miehet olivat jättäneet vyön paikoilleen, mutta kaikki siinä roikkunut oli viety. Po huomasi pukeutuessaan, että lyhyt ja tanakka olkitukkainen mies tutki hänen rahapussukkaansa. 

"Mikä tämä on?" Stelle tivasi Polta. Hän roikotti pienessä kädessään Tatzenan puumerkkiriipusta. 

 Kysymys sai Pon mietteliääksi. Tatzenan mainitseminen ei vakuttanut järkevältä vastaukselta. Po päätti ottaa selvää, mitä Stellellä oli mielessä, ennen kuin kertoisi mitään.

"Se on vain onnenkalu", Po sanoi ja nyöritti housujensa narut. Stelle tutki korua vielä hetken otsa rypyssä, mutta heitti sen lopulta takaisin Polle. Nuorukainen nappasi sen ilmasta ja pujotti sen kaulaansa paidan alle. Stellen ilme oli kummallisen viekas.

"Taidat olla ylpeä työstäsi", Stelle sanoi viitaten maassa makaavaan järkälemäiseen ruumiiseen. Hän tuuppasi maassa makaavaa miestä jalallaan huuli hieman värähtäen. Po tulkitsi sen inhoksi. Ivallinen mielihyvä tulvahti Pon sisuksiin ja hän tukahdutti hymyn. Vaikka Po oli tuntenut Stellen vasta hetken, nainen tuntui vastenmieliseltä. Naisen suun ivallinen kaari pysyi aina paikoillaan, eikä Po uskonut Stellen omaavan hitustakaan kunniallisuutta. Kaikki mikä tuotti Stellelle harmia, oli Pon ilo.

 Stelle asteli miesten luo ja vaihtoi heidän kanssaan muutamia hiljaisia sanoja. Po ei saanut muminasta mitään selvää, mutta arvasi, että he puhuivat hänen kohtalostaan. Stelle näytti vihaiselta tullessaan takaisin Pon eteen.

"Olemme päättäneet ottaa sinut mukaamme", Stelle sanoi katsoen Pota vastenmielisesti.

"Miksi?" Po esitti viimein mielessään päälimmäisenä pitäytyneen kysymyksen. 

"Koska minä haluan niin", nainen kivahti, vaikka olisi selvästi halunnut seivästää Pon siihen paikkaan.

"Olet tästälähtien vanki. Et puhu, ellei sinua puhutella ja teet mitä käskemme. Onko selvä?" Stelle mulkaisi Pota ottaessaan lyhyeltä mieheltä Pon rahapussin. Pussukka katosi naisen paidan sisuksiin. 

Kulmiaan kurtistaen Po tarkasteli hänet vanginnutta joukkoa. Hän ei olllut saanut vastauksia kysymyksiinsä, mutta ehkä niiden aika vielä tulisi. Taistelemalla Po ei pääsisi pakoon, sen hän tiesi, joten hän alistui sidottavaksi ranteista. 

"Lähdetään. Matka Pronssikivelle tulee olemaan pitkä", Stelle sanoi miesten kerätessä ruumiilta viimeisetkin käyttötavarat. 

"Pronssikivelle?" Po ei voinut estää pientä kipinää syttymästä sisällään. Hän oli silti menossa oikeaan suuntaan. Minun vain täytyy päästä eroon näistä ryöväreistä, Po ajatteli kätkiessään hymynsä.

Luku 12 • Yksinäinen

Soleira jäi istumaan lamaantuneena kylmälle lattialle. Tunnit vierivät ohitse, mutta Soleira ei liikahtanutkaan. Kyyneleet olivat jo aikaa sitten kuivuneet hänen poskilleen, mutta punoittavat ja turvonneet silmät tuijottivat lasittuneina eteenpäin.

Tuntien päästä Soleira nousi viimein ylös. Hänen oli tarrattava hetkiseksi pöydänreunaan, jotta huimaus katoaisi. Soleiran jalat olivat tunnottomat pitkästä istumisesta. Soleira pakotti muutaman palan edellistä leipää alas kurkustaan, vaikka se maistuikin tuhkalta.

Soleira ei saanut oikein mitään aikaiseksi. Kesken puhtaiden vaatteiden viikkaamisen hän jäi tuijottamaan seinää moniksi minuuteiksi. Ruonlaitto onnistui kohtalaisen hyvin, kunnes hän huomasi laittaneensa kuivakakkuun suolaa sokerin sijasta.

Aurinko oli tippunut riippumaan taivaankannen alareunaan, kun Soleira tuli ulos talostaan. Mieli turtuneena hän laahusti kylälle. Vilske oli siellä laantunut jo melkoisesti, muutamat myöhäiset asiakkaat vierailivat sinnikkäästi kauppiaiden kojuilla. Soleira astui kohti kalakojua.

"Anteeksi, oletteko nähneet kalpeaa, tummahiuksista miestä, joka pukeutuu vaaleisiin vaatteisiin?"
Kalakojun huivipäinen eukko pudisti ryppyistä päätään.
"En minä sellaisia nähnyt ole. Mistäs sinä valkoisia miehiä tänne olet saanu, Soleira?" eukko virnisteli harvahampaisella suullaan ja mätkäytti kiiltäväsuomuista kalaa puukalikalla. Soleira hymähti surkeana ja jatkoi matkaansa.

Kratuksen kojulle pysähtyessään Soleira toisti kysymyksensä. Kratus nuolaisi hermostuneena huuliaan. "Enpä usko nähneeni", mies sanoi kulmiaan kohottaen ja ryhtyi tarmokkaasti puhdistamaan puukkoaan. Soleira kääntyi huokaisten ja katosi kojujen sekaan.

Kratus huokaisi helpotuksesta. "Vai maisemanvaihdosta Tristan kaipasi", Kratus mutisi hiljaa itsekseen. Hän haroi ristiverisen tummanvaaleaa kuontaloaan ja hymähti. Vaikka Soleira olikin ollut aina Kratukselle ystävällinen, mies ei halunnut sekaantua enää yhtään enempää Tristanin asioihin. Eikä Kratus varsinkaan halunnut että hänen veljensä tai Tatzenan vanhemmat kuulisivat, että juuri hän oli auttanut Tristania Tatzenan etsinnässä. Soleiran vihaa hän vähiten kaipasi päälleen.

Kratus sulki kojun ja huikkasi Protuksen sisälle. "Tulehan näyttämään sitä vuolintyötäsi", Kratus sanoi ja taputti laihaa ja lyhyttä poikaa lempeästi olalle. Sisään mennessään Kratus lukitsi oven takanaan.

Soleira huokaisi astellessaan kohti kotia. Hän ei ollut ostanut yhtään mitään, saati sitten kuullut mitään Posta. Unohda hänet, Soleira yritti käskeä itseään, mutta huonoin tuloksin. Hän ei saanut millään mielestään iltaa, jolloin he olivat melkein suudelleet. Hän miltei saattoi tuntea Pon kuuman hengityksen huulillaan.

Surkeana hän asteli kotiinsa ja sytytti takkaan tulen. Tuijottaessaan liekkien leimahtelua, hän tunsi surkeuden hieman laantuvan. Minä vielä löydän hänet, Soleira ajatteli tiukasti. Liekit hänen edessään tanssivat villisti ja pyysivät Soleiraa mukaan ilonpitoonsa. Minä löydän... Soleiran ajatus haihtui kun hän nukahti takan eteen.


Toisaalla Po heräsi syvästä unestaan. Unenpöpperöisenä hän nousi istumaan. Mikä minut oikein herätti, Po mietti ja oli nopeasti täysin hereillä. Hiljaa hän hivutti kätensä miekan kahvan ympärille.

Metsän siimeksestä kuului raksahdus. Po yritti tähyillä puiden väliin, mutta aamuyön tummuus häilyi metsän yllä kuin tukahduttavan musta peitto. Hitaasti, ääntäkään päästämättä Po nousi seisomaan vetäen miekan huotrasta. Pieni hankausääni kuulosti korviahuumaavalta yhtäkkiä hiljentyneessä metsässä. Oksat heiluivat pienessä, äänettömässä tuulessa.

Yhtäkkiä juoksuaskeleet kuuluivat Pon takaa ja hän käännähti nopeasti ympäri. Miekka tanassa hän vastaanotti päällekävijän ja torjui tämän ensimmäisen miekaniskun.

Hämärässä metsässä Po näki vain vähän taistelukumppanistaan. Tällä oli yllä tumma huppuviitta, jonka alta pilkotti nahkainen kevyt haarniska. Kasvot olivat puoliksi varjossa hupun alla, mutta suupielet olivat kääntyneet julmaan hymyyn. Miehen leveät hartiat huiskauttivat kaksiteräistä kirvestä vaivattoman näköisesti.

Po torjui vain vaivoin miehen seuraavan iskun. Tappara jysähti uskomattomalla voimalla Pon miekkaan ja sai aikaan kirskahtavan äänen. Po pukkasi huohottaen tapparan sivuun miekallaan ja peräntyi hieman valmiusasennossa. Vastustajan hupun alta kuului matalaa naurua.
"Tämähän oli helpompaa kuin luulinkaan", mies nauroi ja tarttui rennosti tapparaansa. Hän heilautti sitä huolimattomasti, ja Po huomasi miehen haarniskan heikon kohdan: kainalo oli peitetty vain ohuella puuvillakankaalla.

Nuorukainen kumartui voimakkaan iskun ali ja harppasi aivan miehen oikean käden viereen. Viittamiehen käden heilahtaessa sivulle iskun voimasta Po survoi miekkansa miehen kainalosta sisään. Se upposi syvälle miehen rintakehään.

Mies murahti vihaisesti ja rojahti maahan polvilleen. Tappara hänen kädestään luiskahti maahan tömähtäen. Po käänsi miekkaansa haavassa irvistäen kun tumma veri purskahti maahan varisseelle lehtipeitteelle. "Helppoako? Enpä usko", Po sanoi ja kaatoi miehen maahan saappaallaan. Hän vetäisi samalla miekan ulos miehen sisuksista. Mies kaatui ähkäisten ja jäi liikkumatta maahan makaamaan.

Po huomasi huohottavansa raskaasti. Hän pysyi paikoillaan valmiusasennossa kuulostellen ympärilleen. Miksi tämä mies oli käynyt hänen kimppuunsa. Korvat tarkkana Po vilkaisi maahan rojahtanutta körilästä. Tämän rintakehä oli lakkanut liikkumasta. Minä tapoin miehen, Po ajatteli turtana siirtäen katseensa metsään. Hänen miekastaan tippui mustia veripisaroita maahan.

Po seisoi paikallaan niin kauan, että hänen jalkansa alkoivat vapista. Lopulta hän rojahti huohottaen maahan ja vilkaisi ruumista. Miekkansa hän pyyhki ruohoon ja sujautti huotraan, joka makasi edellen hänen petinsä vierellä.

Po siirtyi ruumiin luo irvistäen. Hän sujautti miehen hupun pois ja värähti katsoessaan pistävän kirkkaisiin silmiin. Ne olivat kuitenkin lasittuneet, ja Po siirsi inhoten katseensa miehen vaatteisiin. Hän tutki haarniskan ja läysi muutamia puukkoja, jotka olivat hienoa tekoa. Hän löysi myös hopeisen heittotähden ja pienen pergamenttirullan. Hän istahti makuualustalleen avaaman sormenmittaisen käärön. Se oli täynnä pikkuruisella käsialalla kirjoitettua, oudonkielistä tekstiä. Po sujautti sen pakkaukseensa ja kätki puukot ja heittotähden vaatteisiinsa.

Huokaisten Po nojasi leuan käsiinsä. Hän ei huomannut keveitä askelia, jotka hiipivät hänen taakseen.

Luku 11 • Matkan alku

Po sopi pariskunnan kanssa, että antaisi heille kaksi kultalintua, jos saisi Tatzenan kiinni ja palkkion lunastettua.
"Emme tietenkään haluaisi perhetuttuamme telkien taakse, mutta rahasta tekee tiukkaa, enkä näin meidän kesken edes erityisemmin pitänyt Tatzenasta", Kratus sanoi saattaessaan Pon ovelle.
"Suojelkoon Selaaja sinua matkallasi", Martha sanoi Polle hymyillen. Po hyvästeli pariskunnan Tristanina ja asteli takaisin torille. Pieni riipus tuntui painavalta Pon rahapussukassa. Kratus oli kaivanut esiin aikoinaan Tatzenalle kuuluneen korun. Siihen oli raudasta muotoiltu Tatzenan oma puumerkki, ja Po aikoi käyttää sitä huijatakseen Tatzenan mukana kulkevaa rosvojoukkiota. Kukapa nyt Tatzenan ystävää satuttaisi, Po mietiskeli ironisesti.
   Torilta Po osti vielä pienen, metallisen padan, kuivattua kalaa, tulukset ja puukon. Rahapussin pysyessä edelleen painavahkona Po sai todeta, että Mereverto oli halpa kaupunki. Po asteli torin laidalla olevalle kaivolle ja täytti vielä vesileilinsä, johon mahtui kuin mahtuikin rutkasti vettä.


Auringon jo kivuttua keskitaivaan ohi Po marssi mukulakivikatua ulos kylästä. Hän pysähtyi taas saman kiven kohdalla ja avasi käärönsä. Ostokset mahtuivat sinne hyvin. Tatzenan puumerkkiriipuksen Po ripusti kauaansa ja piilotti paitansa alle. Korun piti olla käden ulottuvilla, muttei liian näkyvissä. Po kiinnitti vielä puukon tuppineen paitansa vyöhön rahapussukan viereen ja kiepautti kääröpakkauksen selkäänsä.

Hän istahti vielä hetkiseksi kivelle ja kaivoi rahapussista karttansa esille. "Pronssikivi", hän mutisi mietteliäästi etsiettään kylän kartalta. Kun hän lopulta oli varma suunnasta, hän kiersi kartan rullalle ja nousi ylös. Matka sai alkaa.


Po kulki lopun päivää mukulakivitietä länteen. Soleiran kodin ohi nuorukainen kulki pysähtymättä, vaikkakin hän tunsi sydämessään pienen pistoksen.

Tie muuttui hiekan ja tallatun maan seokseksi, kun Po pääsi metsään. Ilta oli jo hämärtymään päin ja puut huojuivat viilentävässä tuulessa. Päivän lämpö alkoi jo kadota hiljalleen auringon painuessa tummien puiden latvojen taakse.

Po päätti pysähtyä, kun ensimmäiset tähdet alkoivat kajastaa hämärtyneeltä taivaalta. Hän tarpoi polulta metsään, kunes löysi läheltä pienen aukion. Hän löysi läheltä paljon tippuneita puiden oksia, joista kyhäsi ostamillaan tuluksilla iloisesti rätsevän nuotion.

Kuivalihaa syödessään Po katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Hän näki juuri ja juuri hiljaisen tien puiden ja pensaiden lomasta. Hiljaisuus hänen ympärillään tuntui rauhoittavalta ja turvalliselta, aivan toisenlaiselta kuin laatikon hiljaisuus aiemmin. Se oli tuntunut tukehduttavalta ja kuurouttavalta.

Keskeltä kauniisti kaarunut puu kiinnitti Pon huomion. Tuossapa mainio jousi, Po tuumi ja nousi pystyyn jäseniään verrytellen. Hän sahasi ohuen, kaartuneen puunrungon poikki puukollaan. Hetkisen nuorukainen tunnusteli nuorta puunvartta kädessään.

Tähdet loistivat jo kirkkaina Pon lopettaessa vuolemisen. Puunvarresta oli muotoutunut koruton, mutta taidokas jousi, josta puuttui kuitenkin vielä jänne. Po punnitsi keskeneräistä asetta kädessään hetkisen, kunnes asetti sen viereensä maahan. Hän tarvitsisi jonkun riistaeläimen jänteen viimeistelläkseen jousen.

Vielä ennen levolle asettumista Po kävi virittämässä ansoja metsän pikkueläimille. Sinipisteellä oli ollut jokavuotinen selviytymiskisa, jossa asukkaat kilpailivat metsässä selviytymisestä omin avuin. Po oli osallistunut heti ollessaan tapreeksi vanha, ja oli harjoitellut kisaan ahkerasti.

Metsän siimeksesä kuului rasauksia ja Po jähmettyi paikoilleen. Hän terästi kaikki aistinsa ja katseli rauhallisesti ympärilleen. Rasauksien hiljetessä Po puristi vielä hetkisen puukonkahvaa, kunnes ei enää kuullut mitään tavallisen metsän äänistä poikkeavaa.

Pistävä pääkipu sai Pon ähkäisemään, kun hän viritti viimeisen ansansa. Muistelu kävi edelleen voimille. Ohminoitaan hieroen nuorukainen palasi leiripaikalle. Hän lisäsi muutaman keräämänsä puukarahkan ritisevään nuotioon ja levitti sateenpitävän kankaan makuualustaksi. Tummanvihreään vilttiin kietoutuen hän katsoi taivaankantta, jota koristi tuhannet ja taas tuhannet tähdet.
"Sinä olet tuolla jossain, Tähdensilmä", Po sanoi. Häneltä pääsi pieni parkaisu, kun vihlova kipu lävisti taas hänen pääsnä.

Po oli kuitenkin iloinen. Tähdensilmä, Po toisti mielessään. Hän ei muistanut Tähdensilmän kasvoja, mutta pelkkä nimikin oli edistystä. Harvinainen hymy eksyi Pon kasvoille hänen muistaesaan vanhan Sinipisteen laulun. Päähän ei edes koskenut, kun Po lauloi.

Vain matkan alku,

niin sanottiin

Ensimmäinen polku

me kuljettiin

On takana koti,

lämpö ja turva

Maailmaa kohti

tuo sota ja turma

Voit kuulla linnun sen,

onnellisen

Nähdä auringon säteen

kultaisen

Vain matkan alku

niin sanottiin

Uudenlainen polku

sit kuljettiin.

Luku 10 • Tatzena

Po astui Kratuksen perässä ahtaaseen taloon. Se oli täynnä kaikenlaisia esineitä: pöytien ja hyllyjen reunat tutisivat puisista, pinotuista käyttötavaroista ja hirsikatosta roikkui ketjuja simpukoista, meripihkasta ja helmistä.
"Suo anteeksi tämä sotku", Kratus sanoi viittoillessaan Pon mukanaan kapeille portaille. "Säilytämme kaikkia kauppatavaroita täällä, sillä emme ole saaneet vielä ostettua erillistä varastotilaa". Mies hymyili hieman pahoittelevasti ja kapusi Pon edellä yläkertaan.

Yläkerta oli hieman tilavampi kuin alakerta oli ollut. Tämäkin huone oli täynnä tavaraa, mutta ne oli siistimmin esillä. Kirjapinoja notkuvat hyllyt täyttivät miltei kaikki seinustat. Lyhyt ja pyöreä nainen oli ripustamassa märkiä vaatteita kujalle antavasta ikkunasta roikkuvalle pyykkinarulle. Nianen hymyili Polle iloisesti.
"Pyykit on pakko aina ripustaa kujille, sillä rikkaammat perheet varaavat aina kuivauspaikat rannasta pyykkilaiturista. Et taida olla täältäpäin?" nainen sanoi yhteen hengenvetoon saaden miltei Ponkin hengästymään.
"En, rouva. Tulen pohjoisesta", Po sanoi toistaen saman valheen.
"Äläs rouvittele, minähän vallan punastun. Sano vain Marthaksi niin kuin kaikki muutkin. Istukaas alas, tuon teille tuopilliset. Juothan sinäkin...?" nainen puhui taas hengästyttävää tahtia ja katsoi nimeä odottaen Pota.
"Tristan. Ja kyllä kiitos", Po sanoi hieman takellellen.
"Tristan, vai niin. Tuon siman tuossa tuokiossa", Martha kujersi ja katosi tuulispäänä alakertaan.

"On se meidän Martha aika pakkaus", Kratus hymyili tummentuneet hampaat näkyen. Mies johdatti Pon pienen pöydän ääreen ja ojensi tälle jakkaran. Po istahti pyöreän pöydän ääreen Kratuksen raivatessa tilaa pöytään.

"Vai ryövärinaisen perässä sitä ollaan", Kratus sanoi päästyään itsekin istumaan. Naurunrypyt miehen silmäkulmissa pysyivät hymyn kadottuakin.
"Olen kiitollinen kaikesta tiedosta, mitä vain voitte antaa", Po sanoi.
"Olet tullut oikeaan paikkaan, poikaseni", Kratus sanoi virnistäen. "Katsos, tämä ryövärinainen oli veljeni pojan tuttu. Teiniromanssia taisi olla, näes", Kratus iski silmää. Po hymähti ilottomasti odottaen jatkoa.

"No, Tatzena, ryövärinainen siis, on alunperin täältä Merenverrosta kotoisin. Viidentoista kesäisenä meidän Tat alkoi kuitenkin liikkua kummissa porukoissa. Entisiä merirosvoja ja kyläverisiä metsästäjiä, katsos. J alkoi sitten meidän välit viilentyä, kun mainitsin kerran veljenpojan ja Tatzenan täällä käydessä, että voisi Tat vähän tarkemmin valita ystäviään. No tästähän veti likka herneen nenään", Kratus kertoi.

Martha kipsutteli portaat ylös kolme simatuoppia mukanaan. Hymyillen hän laski tuopit miehien eteen ja istui itse ikkunalaudalle siemaisten omasta simakupistaan.
"Oli se Tatzena aikamoinen tyttö, kipakka kuin mikä", Martha sanoi katsellen silmiään siristellen ikkunasta ulos.

"Mihin hän sitten lähti?" Po kysyi.
"Samaa mekin mietimme", sanoi Kratus synkistyen. "Yhtenä yönä Tatzena oli karannut vanhemmiltaan. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan, mihin Tatzena olisi voinut mennä. Sen kummallisen porukan mukaan tyttö varmasti lähti, mutta mihin, sitä ei tiennyt kukaan".

Pon into laantui hieman. Vaikutti siltä, ettei tämä pariskunta tiennytkään, missä Tatzena sijaitsi.
"Et suinkaan ole ainut, joka on tullut Tatzenan perään meiltä kyselemään. Heille emme osanneet sanoa, missä tyttö lienee", Krats sanoi siemaisten tuopistaan. Pokin joi kuppinsa tyhjäksi ja huokaisi. Tämä vierailu taisi olla tässä, hän tuumi ja oli nousemassa seisomaan.

"Mutta silloin emme olleet saaneet tätä", Kratus sanoi yllättäen vetäessään pöydältä kirjan välistä ohuen pergamentin. Hän naulitsi katseensa Pohon antaessaan lappusen tälle.

"Mitä tämä on olevinaan", Po kysyi ymmällään. Pergamentissa oli vain numeroita ja Polle outoja sanoja. "Tämä, poikaseni, on viimeviikkoinen kauppakirja. Tilasin pronssia ja rautaisia esineitä erityisen halvalla!" Kratus sanoi hymyillen ja nappasi lapun Pon sormista.
Pon naama venähti. Yrittikö mies pitää häntä pilkkanaan?
"Minä en tee tuolla tiedolla mitään", Po sanoi kylmästi ja nousi seisomaan.

"Äläs hätäile. Tiedän, etteivät luvut kiinnosta sinua. Mutta tämä saattaisi kiinnostaakin", Kratus sanoi ja osoitti peramentillä näkyvää koukeroista merkkiä. "Se on Tatzenan puumerkki, hän on allekirjoittanut tilauksen puumerkillään!"
"Oletko varma?" Po tiukkasi tuijotaen välillä puumerkkiä ja välillä Kratuksen kasvoja. "Täysin varma. Tatzena on omin kätösin raapustanut tuon puumerkin, ja vain pari viikkoa sitten".
"Mistä tilaus tuli?" Po kysyi kiihtyneenä. Riemu hiipi hänen sisälleen hitaasti, kuin peläten pois ajamista.
"Pronssikiveltä", sanoi Martha ikkunalaudalta.

Luku 9 • Valmisteluja

Huokaisten Po käveli mukulakivitielle. Hän soi vielä viimeisen katseen Soleiran taloon. Hänen omantuntonsa soimasi ja pisteli hänen sisuksissaan, mutta päättäväisesti Po hiljensi sen äänen. Vaikka se sattuikin, sydämessään Po tiesi tehneensä oikean päätöksen.

Po käveli mukulakivitiellä hieman eteenpäin, kohti kylää, kun huomasi suuren kiven metsänrajassa. Hän talsi heinäsen nityn läpi väistellen suuria, nyrkinkokoisia meläisiä, joita näki paljon kykkaniittyjen liepeillä. Nuorukainen laski varovasti Soleiran antaman käärön kiven juurelle.

Käärön päällyskangas oli nihkeää pinnaltaan, ja Po arveli, että se saattoi olla vedenpitävää. Hän kaapi kankaan pois ja paljasti käärön sisukset. Kääröstä löytyi tummanvihreä, karheahko huopa, joka kuitenkin vaikutti lämpimältä. Huovan sisään oli käärittynä nahasta valmistettu vesileili, joka oli nyt tyhjä, mutta vaikutti tilavalta. Po siirsi leilin päälyskankaan vierelle.
Nuorukainen löysi käröstä myön köydenpätkän, kuivattua lihaa ja hedelmiä, sekä pienen pussillisen pronssilintuja. Löytäessään puhtaan, mutta kulahtaneen vaatekerran, Po vetäisi sen vaaleiden vaatteidensa päälle. Turhasta huomion herättämisestä ei olisi nyt mitään hyötyä.

Rullalle kääritty paperi herätti Pon huomion. Hän avasi pergamenttilapun, ja totesi sen Lintukodon kartaksi. Kartassa näkyi koko saari, ilmansuunnat ja kylät maamerkkeineen.
"Erinomaista", Po mutisi kiinnittäessään kartan langanpätkällä takaisin rullalle.

Viimeisenä Po otti esiin miekan. Sekin oli kääritty huopaan, joka oli tällä kertaa tummanruskea ja kulahtanut. Huovan alta paljastui yksinkertainen huotra, joka oli valmistettu paksusta, tummasta nahasta. Miekan koruton kahva pilkisti sen päästä. Miekka oli yksinkertainen ja koruton, mutta selvästi hyvin huollettu. Terä oli kiiltävä ja terävä ja kahva puhdas. Po nousi seisomaan ja tunnusteli aseen painoa kädessään. Se tuntui kovin tutulta, Po huomasija pinnisti muistiaan. Hän muisti juuri ja juuri miekkailunopettajansa, keski-ikäisen, parrakkaan miehen, jota kutsuttiin yksinkertaisesti Asemestariksi. Po ei ollut koskaan saanut selville miehen oikeaa nimeä.

Tuima päänsärky seurasi heti ajatusten perässä, mutta Poljento oli tyytyväinen. Olen varma, että matka saa minut taas muistamaan, Po ajatteli miltei hymyillen pääkivusta huolimatta. Hän sujautti uuden miekkansa takaisin huotraansa.

Po sitoi käärön kiinni köydellä niin, että siihen jäi lenkit, joista Po voisi kantaa sitä selässään. Miekan hän asetti kääröön kahva törrötäen ulos, jotta miekka olisi helppo vetää nopeasti pois. Hän oli sujauttanut kartan rahapussukkaan ja ripustanut pussin uuden tummanharmaan paitansa vyöhön.

Hän lähti suuntaamaan kohti kaupunkia. Käärön ruokavarat eivät riittäisi Pon suunnittelemalle retkelle, joten Po tarvitsisi lisää muonaa. Kylästä myös kuulisi juoruja, joiden perusteella Po voisi toivon mukaan lähteä etsimään ryövärinaista.

Kylä oli täynnä ihmisiä, torilla myyjät huutelivat kaupaten tavaroitaan ja ihmiset juttelivat kovaan ääneen. Merilinnut nauroivat ja raakkuivat torin yläpuolella. Po tunsi olonsa tyytyväiseksi, kun kukaan ei kääntynyt katsomaan häntä toista kertaa. Hän luovi ihmisjoukossa ja etsi katseellaan kuviattua ja suolattua lihaa myyviä kojuja.

Pienikokoinen mies hymyili leveästi Pon valitsemalla kojulla. Po maksoi muutamia pronssisia lintukolikoita suola- ja kuivalihaa vastaan. Po siirtyi katselemaan saman kojun käyttötarvikkeita myyjän pakatessa Pon ostoksia.
"Matkalle lähdössä?" kauppias kysäisi hymyillen samalla, kun paketoi Pon suolalihaa käärepaperiin.
"Olenpa hyvinkin. Tai paremminkin... etsintäretkelle", Po sanoi ja iski kauppiaalle luottumuksellisesti silmää kumartuessaan lähemmäs.
"Vai niin. Löytöpalkkionko perässä sitä ollaan?" mies kysyi madaltaen ääntään ja siristäen silmiään tietäväisesti.
"Myös sen. Ja tottapuhuen olen hieman maisemanvaihdoksen tarpeessa", Po sanoi ja otti miehen paketoimat lihat vastaan.
"Et ilmeisesti ole täältä päin?" Täällä ei kauaa noin valkoisena pysy", mies sanoi siristellen silmiään auringon porotukselle.
"Een, olen pohjoisesta", Po sanoi ja piti ilmeensä totisena.
"Et olisi sattunut kuulemaan huhuja eräästä ryövärinaisesta?"

"Ahaa. Kultalinnut ne saavat sokeankin silmät kiilumaan, kuten vanha Merenvertolainen sananlasku sanoo. Tulepas tänne", mies viittoili kohti kapeaa kujaa kojun takana.
"Protus! Vahdi kojua", mies huusi hontelolle, nuorelle pojalle, joka istuskeli tynnyrin päällä vuoleskellen kauhaa. Protus hyppäsi nopeasti pystyyn ja hymyili miehelle harppoessaan kojun sisäpuolelle.

Po seurasi miestä kujalle. Kuivumassa olevat vaatekappleet roikkuivat paikoin niin alhaalla, että Po pitkänä miehenä joutui kumartelemaan niiden alitse. Pieni myyjämies johdatti Pon kujaa pitkin harmaalle puuovelle, joka oli kujan oikeanpuoleisella seinustalla. Mies avasi oven kämmenensä kokoisella rauta-avaimella, mutta seisahtui oviaukkoon.
"Tervetuloa matalaan majaani. Olen Kratus", mies sanoi ja ojens kätensä. Po tarttui käteen iloisena Soleiran opettamasta kyläläisten kättelytottumuksesta. "Hauska tavata. Nimeni on Tristan", Po sanoi tyynesti ja soi miehelle harvinaisen hymyn.