"Emme tietenkään haluaisi perhetuttuamme telkien taakse, mutta rahasta tekee tiukkaa, enkä näin meidän kesken edes erityisemmin pitänyt Tatzenasta", Kratus sanoi saattaessaan Pon ovelle.
"Suojelkoon Selaaja sinua matkallasi", Martha sanoi Polle hymyillen. Po hyvästeli pariskunnan Tristanina ja asteli takaisin torille. Pieni riipus tuntui painavalta Pon rahapussukassa. Kratus oli kaivanut esiin aikoinaan Tatzenalle kuuluneen korun. Siihen oli raudasta muotoiltu Tatzenan oma puumerkki, ja Po aikoi käyttää sitä huijatakseen Tatzenan mukana kulkevaa rosvojoukkiota. Kukapa nyt Tatzenan ystävää satuttaisi, Po mietiskeli ironisesti.
Torilta Po osti vielä pienen, metallisen padan, kuivattua kalaa, tulukset ja puukon. Rahapussin pysyessä edelleen painavahkona Po sai todeta, että Mereverto oli halpa kaupunki. Po asteli torin laidalla olevalle kaivolle ja täytti vielä vesileilinsä, johon mahtui kuin mahtuikin rutkasti vettä.
Auringon jo kivuttua keskitaivaan ohi Po marssi mukulakivikatua ulos kylästä. Hän pysähtyi taas saman kiven kohdalla ja avasi käärönsä. Ostokset mahtuivat sinne hyvin. Tatzenan puumerkkiriipuksen Po ripusti kauaansa ja piilotti paitansa alle. Korun piti olla käden ulottuvilla, muttei liian näkyvissä. Po kiinnitti vielä puukon tuppineen paitansa vyöhön rahapussukan viereen ja kiepautti kääröpakkauksen selkäänsä.
Hän istahti vielä hetkiseksi kivelle ja kaivoi rahapussista karttansa esille. "Pronssikivi", hän mutisi mietteliäästi etsiettään kylän kartalta. Kun hän lopulta oli varma suunnasta, hän kiersi kartan rullalle ja nousi ylös. Matka sai alkaa.
Po kulki lopun päivää mukulakivitietä länteen. Soleiran kodin ohi nuorukainen kulki pysähtymättä, vaikkakin hän tunsi sydämessään pienen pistoksen.
Tie muuttui hiekan ja tallatun maan seokseksi, kun Po pääsi metsään. Ilta oli jo hämärtymään päin ja puut huojuivat viilentävässä tuulessa. Päivän lämpö alkoi jo kadota hiljalleen auringon painuessa tummien puiden latvojen taakse.
Po päätti pysähtyä, kun ensimmäiset tähdet alkoivat kajastaa hämärtyneeltä taivaalta. Hän tarpoi polulta metsään, kunes löysi läheltä pienen aukion. Hän löysi läheltä paljon tippuneita puiden oksia, joista kyhäsi ostamillaan tuluksilla iloisesti rätsevän nuotion.
Kuivalihaa syödessään Po katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Hän näki juuri ja juuri hiljaisen tien puiden ja pensaiden lomasta. Hiljaisuus hänen ympärillään tuntui rauhoittavalta ja turvalliselta, aivan toisenlaiselta kuin laatikon hiljaisuus aiemmin. Se oli tuntunut tukehduttavalta ja kuurouttavalta.
Keskeltä kauniisti kaarunut puu kiinnitti Pon huomion. Tuossapa mainio jousi, Po tuumi ja nousi pystyyn jäseniään verrytellen. Hän sahasi ohuen, kaartuneen puunrungon poikki puukollaan. Hetkisen nuorukainen tunnusteli nuorta puunvartta kädessään.
Tähdet loistivat jo kirkkaina Pon lopettaessa vuolemisen. Puunvarresta oli muotoutunut koruton, mutta taidokas jousi, josta puuttui kuitenkin vielä jänne. Po punnitsi keskeneräistä asetta kädessään hetkisen, kunnes asetti sen viereensä maahan. Hän tarvitsisi jonkun riistaeläimen jänteen viimeistelläkseen jousen.
Vielä ennen levolle asettumista Po kävi virittämässä ansoja metsän pikkueläimille. Sinipisteellä oli ollut jokavuotinen selviytymiskisa, jossa asukkaat kilpailivat metsässä selviytymisestä omin avuin. Po oli osallistunut heti ollessaan tapreeksi vanha, ja oli harjoitellut kisaan ahkerasti.
Metsän siimeksesä kuului rasauksia ja Po jähmettyi paikoilleen. Hän terästi kaikki aistinsa ja katseli rauhallisesti ympärilleen. Rasauksien hiljetessä Po puristi vielä hetkisen puukonkahvaa, kunnes ei enää kuullut mitään tavallisen metsän äänistä poikkeavaa.
Pistävä pääkipu sai Pon ähkäisemään, kun hän viritti viimeisen ansansa. Muistelu kävi edelleen voimille. Ohminoitaan hieroen nuorukainen palasi leiripaikalle. Hän lisäsi muutaman keräämänsä puukarahkan ritisevään nuotioon ja levitti sateenpitävän kankaan makuualustaksi. Tummanvihreään vilttiin kietoutuen hän katsoi taivaankantta, jota koristi tuhannet ja taas tuhannet tähdet.
"Sinä olet tuolla jossain, Tähdensilmä", Po sanoi. Häneltä pääsi pieni parkaisu, kun vihlova kipu lävisti taas hänen pääsnä.
Po oli kuitenkin iloinen. Tähdensilmä, Po toisti mielessään. Hän ei muistanut Tähdensilmän kasvoja, mutta pelkkä nimikin oli edistystä. Harvinainen hymy eksyi Pon kasvoille hänen muistaesaan vanhan Sinipisteen laulun. Päähän ei edes koskenut, kun Po lauloi.
Vain matkan alku,
niin sanottiin
Ensimmäinen polku
me kuljettiin
On takana koti,
lämpö ja turva
Maailmaa kohti
tuo sota ja turma
Voit kuulla linnun sen,
onnellisen
Nähdä auringon säteen
kultaisen
Vain matkan alku
niin sanottiin
Uudenlainen polku
sit kuljettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti