Soleira jäi istumaan lamaantuneena kylmälle lattialle. Tunnit vierivät ohitse, mutta Soleira ei liikahtanutkaan. Kyyneleet olivat jo aikaa sitten kuivuneet hänen poskilleen, mutta punoittavat ja turvonneet silmät tuijottivat lasittuneina eteenpäin.
Tuntien päästä Soleira nousi viimein ylös. Hänen oli tarrattava hetkiseksi pöydänreunaan, jotta huimaus katoaisi. Soleiran jalat olivat tunnottomat pitkästä istumisesta. Soleira pakotti muutaman palan edellistä leipää alas kurkustaan, vaikka se maistuikin tuhkalta.
Soleira ei saanut oikein mitään aikaiseksi. Kesken puhtaiden vaatteiden viikkaamisen hän jäi tuijottamaan seinää moniksi minuuteiksi. Ruonlaitto onnistui kohtalaisen hyvin, kunnes hän huomasi laittaneensa kuivakakkuun suolaa sokerin sijasta.
Aurinko oli tippunut riippumaan taivaankannen alareunaan, kun Soleira tuli ulos talostaan. Mieli turtuneena hän laahusti kylälle. Vilske oli siellä laantunut jo melkoisesti, muutamat myöhäiset asiakkaat vierailivat sinnikkäästi kauppiaiden kojuilla. Soleira astui kohti kalakojua.
"Anteeksi, oletteko nähneet kalpeaa, tummahiuksista miestä, joka pukeutuu vaaleisiin vaatteisiin?"
Kalakojun huivipäinen eukko pudisti ryppyistä päätään.
"En minä sellaisia nähnyt ole. Mistäs sinä valkoisia miehiä tänne olet saanu, Soleira?" eukko virnisteli harvahampaisella suullaan ja mätkäytti kiiltäväsuomuista kalaa puukalikalla. Soleira hymähti surkeana ja jatkoi matkaansa.
Kratuksen kojulle pysähtyessään Soleira toisti kysymyksensä. Kratus nuolaisi hermostuneena huuliaan. "Enpä usko nähneeni", mies sanoi kulmiaan kohottaen ja ryhtyi tarmokkaasti puhdistamaan puukkoaan. Soleira kääntyi huokaisten ja katosi kojujen sekaan.
Kratus huokaisi helpotuksesta. "Vai maisemanvaihdosta Tristan kaipasi", Kratus mutisi hiljaa itsekseen. Hän haroi ristiverisen tummanvaaleaa kuontaloaan ja hymähti. Vaikka Soleira olikin ollut aina Kratukselle ystävällinen, mies ei halunnut sekaantua enää yhtään enempää Tristanin asioihin. Eikä Kratus varsinkaan halunnut että hänen veljensä tai Tatzenan vanhemmat kuulisivat, että juuri hän oli auttanut Tristania Tatzenan etsinnässä. Soleiran vihaa hän vähiten kaipasi päälleen.
Kratus sulki kojun ja huikkasi Protuksen sisälle. "Tulehan näyttämään sitä vuolintyötäsi", Kratus sanoi ja taputti laihaa ja lyhyttä poikaa lempeästi olalle. Sisään mennessään Kratus lukitsi oven takanaan.
Soleira huokaisi astellessaan kohti kotia. Hän ei ollut ostanut yhtään mitään, saati sitten kuullut mitään Posta. Unohda hänet, Soleira yritti käskeä itseään, mutta huonoin tuloksin. Hän ei saanut millään mielestään iltaa, jolloin he olivat melkein suudelleet. Hän miltei saattoi tuntea Pon kuuman hengityksen huulillaan.
Surkeana hän asteli kotiinsa ja sytytti takkaan tulen. Tuijottaessaan liekkien leimahtelua, hän tunsi surkeuden hieman laantuvan. Minä vielä löydän hänet, Soleira ajatteli tiukasti. Liekit hänen edessään tanssivat villisti ja pyysivät Soleiraa mukaan ilonpitoonsa. Minä löydän... Soleiran ajatus haihtui kun hän nukahti takan eteen.
Toisaalla Po heräsi syvästä unestaan. Unenpöpperöisenä hän nousi istumaan. Mikä minut oikein herätti, Po mietti ja oli nopeasti täysin hereillä. Hiljaa hän hivutti kätensä miekan kahvan ympärille.
Metsän siimeksestä kuului raksahdus. Po yritti tähyillä puiden väliin, mutta aamuyön tummuus häilyi metsän yllä kuin tukahduttavan musta peitto. Hitaasti, ääntäkään päästämättä Po nousi seisomaan vetäen miekan huotrasta. Pieni hankausääni kuulosti korviahuumaavalta yhtäkkiä hiljentyneessä metsässä. Oksat heiluivat pienessä, äänettömässä tuulessa.
Yhtäkkiä juoksuaskeleet kuuluivat Pon takaa ja hän käännähti nopeasti ympäri. Miekka tanassa hän vastaanotti päällekävijän ja torjui tämän ensimmäisen miekaniskun.
Hämärässä metsässä Po näki vain vähän taistelukumppanistaan. Tällä oli yllä tumma huppuviitta, jonka alta pilkotti nahkainen kevyt haarniska. Kasvot olivat puoliksi varjossa hupun alla, mutta suupielet olivat kääntyneet julmaan hymyyn. Miehen leveät hartiat huiskauttivat kaksiteräistä kirvestä vaivattoman näköisesti.
Po torjui vain vaivoin miehen seuraavan iskun. Tappara jysähti uskomattomalla voimalla Pon miekkaan ja sai aikaan kirskahtavan äänen. Po pukkasi huohottaen tapparan sivuun miekallaan ja peräntyi hieman valmiusasennossa. Vastustajan hupun alta kuului matalaa naurua.
"Tämähän oli helpompaa kuin luulinkaan", mies nauroi ja tarttui rennosti tapparaansa. Hän heilautti sitä huolimattomasti, ja Po huomasi miehen haarniskan heikon kohdan: kainalo oli peitetty vain ohuella puuvillakankaalla.
Nuorukainen kumartui voimakkaan iskun ali ja harppasi aivan miehen oikean käden viereen. Viittamiehen käden heilahtaessa sivulle iskun voimasta Po survoi miekkansa miehen kainalosta sisään. Se upposi syvälle miehen rintakehään.
Mies murahti vihaisesti ja rojahti maahan polvilleen. Tappara hänen kädestään luiskahti maahan tömähtäen. Po käänsi miekkaansa haavassa irvistäen kun tumma veri purskahti maahan varisseelle lehtipeitteelle. "Helppoako? Enpä usko", Po sanoi ja kaatoi miehen maahan saappaallaan. Hän vetäisi samalla miekan ulos miehen sisuksista. Mies kaatui ähkäisten ja jäi liikkumatta maahan makaamaan.
Po huomasi huohottavansa raskaasti. Hän pysyi paikoillaan valmiusasennossa kuulostellen ympärilleen. Miksi tämä mies oli käynyt hänen kimppuunsa. Korvat tarkkana Po vilkaisi maahan rojahtanutta körilästä. Tämän rintakehä oli lakkanut liikkumasta. Minä tapoin miehen, Po ajatteli turtana siirtäen katseensa metsään. Hänen miekastaan tippui mustia veripisaroita maahan.
Po seisoi paikallaan niin kauan, että hänen jalkansa alkoivat vapista. Lopulta hän rojahti huohottaen maahan ja vilkaisi ruumista. Miekkansa hän pyyhki ruohoon ja sujautti huotraan, joka makasi edellen hänen petinsä vierellä.
Po siirtyi ruumiin luo irvistäen. Hän sujautti miehen hupun pois ja värähti katsoessaan pistävän kirkkaisiin silmiin. Ne olivat kuitenkin lasittuneet, ja Po siirsi inhoten katseensa miehen vaatteisiin. Hän tutki haarniskan ja läysi muutamia puukkoja, jotka olivat hienoa tekoa. Hän löysi myös hopeisen heittotähden ja pienen pergamenttirullan. Hän istahti makuualustalleen avaaman sormenmittaisen käärön. Se oli täynnä pikkuruisella käsialalla kirjoitettua, oudonkielistä tekstiä. Po sujautti sen pakkaukseensa ja kätki puukot ja heittotähden vaatteisiinsa.
Huokaisten Po nojasi leuan käsiinsä. Hän ei huomannut keveitä askelia, jotka hiipivät hänen taakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti