Huokaisten Po käveli mukulakivitielle. Hän soi vielä viimeisen katseen Soleiran taloon. Hänen omantuntonsa soimasi ja pisteli hänen sisuksissaan, mutta päättäväisesti Po hiljensi sen äänen. Vaikka se sattuikin, sydämessään Po tiesi tehneensä oikean päätöksen.
Po käveli mukulakivitiellä hieman eteenpäin, kohti kylää, kun huomasi suuren kiven metsänrajassa. Hän talsi heinäsen nityn läpi väistellen suuria, nyrkinkokoisia meläisiä, joita näki paljon kykkaniittyjen liepeillä. Nuorukainen laski varovasti Soleiran antaman käärön kiven juurelle.
Käärön päällyskangas oli nihkeää pinnaltaan, ja Po arveli, että se saattoi olla vedenpitävää. Hän kaapi kankaan pois ja paljasti käärön sisukset. Kääröstä löytyi tummanvihreä, karheahko huopa, joka kuitenkin vaikutti lämpimältä. Huovan sisään oli käärittynä nahasta valmistettu vesileili, joka oli nyt tyhjä, mutta vaikutti tilavalta. Po siirsi leilin päälyskankaan vierelle.
Nuorukainen löysi käröstä myön köydenpätkän, kuivattua lihaa ja hedelmiä, sekä pienen pussillisen pronssilintuja. Löytäessään puhtaan, mutta kulahtaneen vaatekerran, Po vetäisi sen vaaleiden vaatteidensa päälle. Turhasta huomion herättämisestä ei olisi nyt mitään hyötyä.
Rullalle kääritty paperi herätti Pon huomion. Hän avasi pergamenttilapun, ja totesi sen Lintukodon kartaksi. Kartassa näkyi koko saari, ilmansuunnat ja kylät maamerkkeineen.
"Erinomaista", Po mutisi kiinnittäessään kartan langanpätkällä takaisin rullalle.
Viimeisenä Po otti esiin miekan. Sekin oli kääritty huopaan, joka oli tällä kertaa tummanruskea ja kulahtanut. Huovan alta paljastui yksinkertainen huotra, joka oli valmistettu paksusta, tummasta nahasta. Miekan koruton kahva pilkisti sen päästä. Miekka oli yksinkertainen ja koruton, mutta selvästi hyvin huollettu. Terä oli kiiltävä ja terävä ja kahva puhdas. Po nousi seisomaan ja tunnusteli aseen painoa kädessään. Se tuntui kovin tutulta, Po huomasija pinnisti muistiaan. Hän muisti juuri ja juuri miekkailunopettajansa, keski-ikäisen, parrakkaan miehen, jota kutsuttiin yksinkertaisesti Asemestariksi. Po ei ollut koskaan saanut selville miehen oikeaa nimeä.
Tuima päänsärky seurasi heti ajatusten perässä, mutta Poljento oli tyytyväinen. Olen varma, että matka saa minut taas muistamaan, Po ajatteli miltei hymyillen pääkivusta huolimatta. Hän sujautti uuden miekkansa takaisin huotraansa.
Po sitoi käärön kiinni köydellä niin, että siihen jäi lenkit, joista Po voisi kantaa sitä selässään. Miekan hän asetti kääröön kahva törrötäen ulos, jotta miekka olisi helppo vetää nopeasti pois. Hän oli sujauttanut kartan rahapussukkaan ja ripustanut pussin uuden tummanharmaan paitansa vyöhön.
Hän lähti suuntaamaan kohti kaupunkia. Käärön ruokavarat eivät riittäisi Pon suunnittelemalle retkelle, joten Po tarvitsisi lisää muonaa. Kylästä myös kuulisi juoruja, joiden perusteella Po voisi toivon mukaan lähteä etsimään ryövärinaista.
Kylä oli täynnä ihmisiä, torilla myyjät huutelivat kaupaten tavaroitaan ja ihmiset juttelivat kovaan ääneen. Merilinnut nauroivat ja raakkuivat torin yläpuolella. Po tunsi olonsa tyytyväiseksi, kun kukaan ei kääntynyt katsomaan häntä toista kertaa. Hän luovi ihmisjoukossa ja etsi katseellaan kuviattua ja suolattua lihaa myyviä kojuja.
Pienikokoinen mies hymyili leveästi Pon valitsemalla kojulla. Po maksoi muutamia pronssisia lintukolikoita suola- ja kuivalihaa vastaan. Po siirtyi katselemaan saman kojun käyttötarvikkeita myyjän pakatessa Pon ostoksia.
"Matkalle lähdössä?" kauppias kysäisi hymyillen samalla, kun paketoi Pon suolalihaa käärepaperiin.
"Olenpa hyvinkin. Tai paremminkin... etsintäretkelle", Po sanoi ja iski kauppiaalle luottumuksellisesti silmää kumartuessaan lähemmäs.
"Vai niin. Löytöpalkkionko perässä sitä ollaan?" mies kysyi madaltaen ääntään ja siristäen silmiään tietäväisesti.
"Myös sen. Ja tottapuhuen olen hieman maisemanvaihdoksen tarpeessa", Po sanoi ja otti miehen paketoimat lihat vastaan.
"Et ilmeisesti ole täältä päin?" Täällä ei kauaa noin valkoisena pysy", mies sanoi siristellen silmiään auringon porotukselle.
"Een, olen pohjoisesta", Po sanoi ja piti ilmeensä totisena.
"Et olisi sattunut kuulemaan huhuja eräästä ryövärinaisesta?"
"Ahaa. Kultalinnut ne saavat sokeankin silmät kiilumaan, kuten vanha Merenvertolainen sananlasku sanoo. Tulepas tänne", mies viittoili kohti kapeaa kujaa kojun takana.
"Protus! Vahdi kojua", mies huusi hontelolle, nuorelle pojalle, joka istuskeli tynnyrin päällä vuoleskellen kauhaa. Protus hyppäsi nopeasti pystyyn ja hymyili miehelle harppoessaan kojun sisäpuolelle.
Po seurasi miestä kujalle. Kuivumassa olevat vaatekappleet roikkuivat paikoin niin alhaalla, että Po pitkänä miehenä joutui kumartelemaan niiden alitse. Pieni myyjämies johdatti Pon kujaa pitkin harmaalle puuovelle, joka oli kujan oikeanpuoleisella seinustalla. Mies avasi oven kämmenensä kokoisella rauta-avaimella, mutta seisahtui oviaukkoon.
"Tervetuloa matalaan majaani. Olen Kratus", mies sanoi ja ojens kätensä. Po tarttui käteen iloisena Soleiran opettamasta kyläläisten kättelytottumuksesta. "Hauska tavata. Nimeni on Tristan", Po sanoi tyynesti ja soi miehelle harvinaisen hymyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti