Soleira hätkähti hereille todella kummallisesta unesta. Rypistäen otsaansa hän venytteli noustessaan istumaan. Ikivanha puuvillapeite takertui hänen yömekkoonsa karkeana ja pistävänä, mutta myös tuttuna. Nainen taitteli sen sivuun haukotellen huonosti nukutuille yöunille. Viimeaikoina Soleiran nukkumista olivat haitanneet kummalliset, painajaisenomaiset unet. Niissä nainen yritti juosta pakoon näkymätöntä uhkaa, joka nauroi tummalla äänellä.
Soleira karisti painajaiset pois mielestään ja tassutti yömekossaan tupaan. Naisen talo oli iso verrattuna siihen, että hän asui yksin. Talo olikin oikeasti Soleiran isän. Isä oli maksanut talon kustannukset moneksi kymmeneksi vuodeksi eteenpäin lähtiessään seilaamaan kohti tuntematonta. Soleira muisti isän lähtemispäivän kuin eilisen. ”Pidä huoli talosta sillä välin kun olen poissa. Kenties me vielä tapaamme”, isä oli sanonut ja halannut ainoaa lastaan pikaisesti. Päivän muisteleminen sai aina kyyneleen kihoamaan jo naiseksi kasvaneen tyttären silmiin. Soleira räpytteli pikaisesti kyyneleet pois sytyttäessään tulen kamiinaan ja nostaessaan vesipannun hyllystä puupöydälle.
Tuuli vinkui hiljaisesti Soleiran avaamasta ikkunasta ja hulmutti hänen vaaleita, löyhästi palmikoituja hiuksiaan. Ulkoa kantautui lasten ääniä ja aikaisten hevosmiesten kannustuksia vetojuhdilleen. Aikaiset kauppiaat lastasivat kärryihinsä tuoretta leipää, viljaa ja muita tarvikkeita suunnatakseen kohti Merenverron toria. Soleira kurkisti avatusta ikkunasta ulos. Ikkuna antoi pienelle kujalle, joka kasvoi kauttaaltaan ruohoa. Soleira oli tottunut katselemaan maisemaa aina ruokaa laittaessaan. Tuttu maisema sai hänet kääntämään päänsä nopeasti pois, eihän nuhruisessa kadussa ollut mitään erityistä katseltavaa.
Nainen nosti kuuman veden pois liedeltä ja kaatoi vettä kolhiintuneeseen alumiinimukiin, joka oli jo vakiinnuttanut paikkansa Soleiran aamuteemukina. Pieneksi jauhetut teelehdet tuoksuivat voimakkaasti veden värin vaihtuessa kirkkaasta kultaisen ruskeaksi.
Höyryävän kuuma aamutee meinasi kaatua Soleiran päälle, kun takapihalta kuului rysähdys. Soleira yritti rauhoitella pamppailevaa sydäntään henkäisemällä syvään. Hän laski aamuteen heman nuhruiselle ruokapöydälle ja meni avaamaan takaoven salvan. Soleiran käsi kuitenkin epäröi ovenkahvalla.
Mikä ihme tuon äänen aiheutti, Soleira pohti mielessään tuijottaen oven harmaantunutta pintaa. Luultavasti joku vain tuli metsästä vahingossa takapihalleni, ja... ja sattui pudottamaan jotakin isompaa. Niin, niin sen täytyy olla, Soleira vakuutteli itseään.
Varovasti hän avasi takapihalle johtavan oven ja kurkisti ulos.
Ensinäkemältä takapiha vaikutti täysin normaalilta. Siistitty nurmikko hapsotti seinän reunuksilla ja kasvimaan vihannekset kukoistivat suurina ja mehevinä, miltei kypsinä. Suuri ruuupensas, harvinaisuus rahvaan joukossa kukoisti sekin pullistaen suuria kukkiaan aina vain isommiksi. Metsän tiheä reuna alkoi hieman kauempana ja kohosi huojuvana ja rehevänä kohti taivasta.
Mutta ruusupensaan ja yhdeltä seinältä avonaisen puuliiterin välissä pilkisti jonkin puhtaanharmaan laatikon kulma. Se jäi puoleksi rehevän ruusupensaan taakse piiloon.
Soleira meni latikon viereen kummissaan. Miten tuollainen oli hänen pihalleen ilmestynyt? Ja mistä? Laatikko oli suunnilleen neljän kyynärän mittainen ja sylen korkuinen. Soleira hipaisi laatikon pintaa. Se oli jotain aivan outoa materiaalia, aivan sileää ja saumatonta. Hän tunnusteli laatikon kulmia ja sivuja lötääkseen jonkunlaisen avausmekanismin.
Soleira rypisti otsaansa kummastuneena. Laatikko vaikutti täysin saumattomalta, aivan kuin sitä ei voisi avata ollenkaan. Ehkei se ollutkaan ontto. Soleira koputti laatikon harmaata pintaa. Ääni oli kumea. On se sittenkin ontto, Soleira ajatteli ja istahti kuivalle nurmikolle pohtimaan.
Mitäköhän sen sisällä mahtaa olla? Soleira katseli kuinka aurinko heijastui laatikosta kauniisti luoden kiemurtelevia kuvioita sen pintaan. Hän seurasi niitä sormillaan, ja hämmästyi, kun pintaan ilmestyi hohtava vana hänen kosketuksensa ansiosta. Silmät pyöreinä hän seuraasi kuvion loppuun piirtäen sormellaan kauniin, kirkkaan vanan. Kuvio alkoi loistaa sinertävänä, kun Soleira päästi sormensa irti. Siristäen silmiään Soleira yritti selvittää, mitä kuvio esitti.
”Sehän... sehän on avain!” Soleira sopersi ääneen silmät ymmyrkäisinä.
Kuvio loisti nyt niin kirkkaasti, että Soleiran oli pakko kääntää katseensa. Suljettujen silmäluomienkin läpi valo kajasti niin kirkkaana, että nainen pelkäsi sokeutuvansa.
Yhtäkkiä tuli pimeää. Soleira avasi silmänsä hitaasti ja huomasi, että kirkas valo oli poissa. Aurinko paistoi edelleen, muta nyt sen loiste vaikutti himmeältä kuin pikkuruinen kynttilänliekki. Loiste oli poissa, ja niin oli salaperäisen laatikon kansikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti