Soleira katsoi kauhunsekaisin tuntein Poljentoa, joka nojasi otsa rypistyneenä seinään. Jollain lailla hänen kävi miestä sääliksi, vaikka pelkäsikin häntä miltei yhtä paljon. Soleira nousi hitaasti seisomaan ja asteli hiljaa ja varoivaisesti nuorukaisen viereen. Mieli kuohuen innostuksen ja jännityksen sekaisin tuntein hän kosketti sormenpäillään Pon lihaksikasta olkapäätä, joka oli verhottu omituisen sileällä vaatteella. Pon päällä oli vaaleanharmaa, lyhythihainen paita ja samanväriset, tiukat housut. Miehen lihakset erottuivat selkeästi niissä vaatteissa, ja vaikka Po olikin pitkä ja hoikka, lihaksia oli silti aika paljon. Soleira puraisi huultaan, kun tunsi houkuttavan kihelmöinnin vartalossaan.
Po värähti hieman Soleiran kosketusta, mutta rentoutti sitten kätensä. Se valahti pois seinältä ja Po kääntyi Soleiraan päin, toinen käsi vielä seinään nojaten. ”Olen kadottanut kaikki muistoni”, mies henkäisi hiljaa, kuulostaen eksyneeltä ja särkyneeltä. Miehen silmät katsoivat suoraan Soleiraan. Ne näyttivät aaltoilevilta, vihreän ja turkoosin eri sävyt tanssivat mustien pupillien ympärillä. Silmät olivat surumieliset, ja Soleira ehti nähdä surun pilkahduksen ennen kuin Po käänsi henkäisten päänsä pois. Soleira pystyi miltei näkemään, kuinka Po rakensi taas tyynen kuoren sisimpänsä ympärille.
Kummallista, miten tutulta tuo mies jo tuntuu minulle, Soleira ajatteli ja siveli ajatuksissaan Pon olkapäätä. Hänen suunsa aukesi hieman, kun hän seurasi katseellaan Pon kasvojen sivupforiilia. Pon hiukset oli vedetty otsalta ylös, korkealle, suipolle nutturalle, joka oli suunnilleen miehen korvan kokoinen. Loput päästä oli ajeltu ihan lyhyelle sängelle. Pon nenä oli kuin kreikkalaisen patsaan, ja suun amorinkaari terävänä korosti täyteläistä ja kapeaa suuta. Iho oli kalpea, todella kalpea verrattuna Merenverron väen ruskeaan ihoon.
”Minä.. olen pahoillani”, Soleira mutisi.
Po naurahti kuivasti. ”Mitä turhia. Et sinä tätä aiheuttanut”, Po sanoi kitkerästi ja kääntyi. Hän asteli mietteliään näköisenä kadulle antavan ikkunan luokse hitaasti. Soleira laski katseensa maahan hämmentyneenä.
”Minä... Sinä voit majailla täällä”, Soleira sanoi ja läimäytti kätensä suulleen. Miksi minä noin sanoin, hän ajatteli kauhistuneena. Soleira kuitenkin tunsi sisimmässään kiehtovaa kihelmöintiä ja vetoa tuota kummallista muukalaista kohtaan.
Po käännähti nopeasti ympäri. Hän tutkaili hämmästyttävän turkooseilla silmillään Soleiraa tarkasti.
”Voisinko?” hän kysyi hiljaa, outo vivahde äänessään. Soleira henkäisi ja sanoi hitaasti: ”Voit.” Hänestä tuntui, kuin hän olisi päättänyt koko loppuelämästään tuon pienen sanan takia.
Soleira hymyili Polle, tällä kertaa aidosti. ”Olen Soleira. Hauska tavata”, Soleira sanoi ja ojensi kätensä. Po tuijotti sitä ilmeettömänä. Soleira punaistui ja vetäisi kätensä takaisin.
”Teillä ei ole nähtävästi tapana kätellä”, hän naurahti hermostuneesti ja näpersi yömekkonsa helmaa. Samassa hän tajusti olevansa kamalan alipukeutunut.
”Ei ilmeisesti”, Po sanoi naurun pilke silmäkulmassaan.
”Suo anteeksi, käyn vaihtamassa päälleni jotain soveliaampaa”, Soleira sanoi hermostuneena ja pujahti pikaisesti makuuhoneeseensa.
Soleira henkäisi syvään rauhoitellakseen itseään. Hän salli itsensä virnistää jännityksestä, kun kaivoi vaatekaappinsa perältä toiseksi parhaan pukunsa. Hän ei halunnut vaikuttaa nuhjuiselta, muttei myöskään ylipukeutuneelta. Hän katseli ihaillen lempeän turkoosia mekkoa, jonka miehusta oli uurrettu rohkeasti syvään. Vaikeasti hän yritti nyörittää pukuunsa tarkoitettua korsettia, jonka oli sujauttanut alusmekkonsa päälle, mutta se oli miltei mahdotota tehdä itse. Yleensä joku hänen ystävistään oli auttamassa korsetin kanssa, koska hän ei yleensä sitä käyttänyt kuin juhlapäivinä.
”Saanko auttaa?” kuului syvä ääni ovelta. Soleira helahti punaiseksi ja kääntyi pidätellen hermostunutta kikatustaan. Pon vahvat kädet sipaisivat Soleiran muodokasta vyötäröä hänen poimiessaan turkoosit narunpäät käsiinsä. Soleira henkäisi miehen vetäistessä narut todella tiukalle. Samalla nainen oli kuitenkin pakahtua innosta.
Kun Po oli saanut korsetin kiristettyä, hänen kätensä viipyilivät Soleiran selällä. Soleria värisi miehen kosketuksesta ja kääntyi hyvin hitaasti miestä päin. Heidän silmänsä tuntuivat kiinnittyvän yhteen, Pon turkoosit silmät aaltoilivat.
Ja sitten hetki katosi. Soleira kääntyi hämmentyneenä poispäin ja sujahti mekkoonsa. Pon katse oli muuttunut sulkeutuneeksi ja torjuvaksi. Äkkiä Soleira toivoi, että olisi valinnut jonkun muun puvun astellessaan tupaan nuorukaiseen katsomatta
Illan hämärtyessä Po istui tuvan penkillä nojaten leukaansa käsiinsä. Soleira istui tätä vastapäätä sytyttäen ohuen kynttilän heidän väliinsä. Molemmat tuijottivat pientä, lepattavaa liekkiä, joka kasvoi pikkuhiljaa suuremmaksi.
”Oletko saanut yhtään muistojasi takaisin?” Soleira kysyi hiljaisesti ja vilkaisi Pon kasvoja.
Po pudisti päätään ja siveli kuparista kynttilänjalkaa mietteissään.
”Ne tuntuvat yhtä kaukaisilta kuin maailma, josta tulin. Olen ainakin varma siitä, etten ole tästä maailmasta”, Po sanoi katsahtaen Soleiraan.
Soleira katsoi Pota kummastuneena.
”Onko toisia maailmoja olemassa?” Soeira kysyi rypistäen otsaansa. Ajatus kuulosti mahdottomalta. ”Tairkoitatko... ikään kuin eri ulottuvuuksia?” Soleira sopersi ja kumartui Pota kohti kiinnostuneena.
”En, vaan muita planeettoja, aurinkokuntia, galakseja. Vaikka Sinipiste on varmasti niin kaukana täältä, että se voisi yhtä hyvin olla eri ulottuvuudessa”
”Ai mikä?” Soleira rypisti otsaansa kuullessaan oudon nimen.
”Sinipiste, siellä minä asuin”, Po sanoi tunteettomasti, kunnes tajusi mitä oli juuri sanonut. ”Asuin Sinipisteessä, niin...”, Po mutisi ja rypisti otsaansa selvästi jahdaten muistojaan. Soleira odotti kärsimättömänä.
”Sinipiste... Se oli osa kolmen planeetan rykelmää... Keskellä, Sinipisteen ja Hopeameren välissä oli hallitsijaplaneetta, Aberon. Sinipistettä ja Hopeamerta kutsuttiin joskus Aberonin kuiksi, koska ne olivat paljon pienempiä.” Pon ääni muuttui vahvemmaksi päästessään vauhtiin. Soleira kuunteli nuorukaista lumoutuneena.
”Planeetat olivat niin lähellä toisiaan, että saatoimme kulkea välimatkat parissa tunnissa. En kyllä käynyt usein Keskipisteesä, Aberonissa siis. Olin Sinipisteen asukkaiden tavoin tyytyvänen kotipaikkaani, enkä havitellut Aberonin värikkäitä, kullanhohtoisia katuja”, Po kertoi ja otti hiljaa kiittäen vastaan Soleiran antaman simatuopin. Soleira kaatoi hieman simaa itselleenkin ja istahti takaisin paikoilleen katse tiukasti Possa. Nuorukaisen silmät sumentuivat, kun hän katsoi kadoksissa olleita muistojaan.
”En vain muista, kenen kanssa asuin siellä. En muista ihmisiä”, Po sanoi rypistäen otsaansa. Ahdistuneena ja turhautuneena hän siirsi katseensa pöydän kuluneeseen pintaan. Hän yritti kaikkensa muistaakseen jotain lisää, muttei saanut itsestään yhtään enempää irti.
Soleira katsoi hieman huolestuneena Pon kamppailua. Hän halusi ymmärtää ja auttaa nuorukaista, mutta ei tiennyt miten. Hitaasti mutta empimättä Soleira laski kätensä Pon käden päälle. Po nytkähti hieman, aivan kuin ei olisi tottunut toisen ihmisen kosketukseen. Soleira huokaisi.
”Toivoisin että voisin jollain tavalla auttaa sinua”, nainen sanoi katsoen Pota suoraan silmiin. Po käänsi katseensa pois.
”Olet jo auttanut minua tarjoamalla yösijan. Enempää en voisi pyytää”, Po sanoi vilpittömän kuuloisena, mutta Soleira oli kuulevinaan synkän ivallisen vivahteen hänen sanoissaan. Tukahduttaaksensa tuon tunteen Soleira nousi ylös ja asetti simapullon kaapin ylähyllylle.
”Annas kun sijaan sinulle vuoteen. Tämä talo oli isäni, ja hänellä oli aina sänky vapaana vieraita varten”, Soleira kertoi hänen johdattaessaan Pon ullakolle. Po siirtyi huoneen keskelle, ettei joutuisi kumartumaan alas viettävien kattoparrujen takia.
Sijattuaan vuoteen Soleira hymyili Polle ja jätti tämän omaan rauhaansa. Hän vilkaisi vielä taakseen laskeutuessaan jyrkkiä ullakon portaita, ja näki vain Pon torjuvan selän.
Soleira kiskoi kiristävän korsetin pois ja huokaisi helpotuksesta, kun sai taas hengittää vapaasti. Hän vetäisi yömekon muodokkaan, hieman pyöreän vartalonsa peitoksi ja pujahti sänkyynsä. Karhea peitto tuntui rauhoittavan tutulta ja sai Soleiran poukkoilevat ajatukset tyyntymään. Viimeisenä ennen nukahtamistaan hän ajatteli Pota, joka oli saanut jotenkin mullistettua hänen elämänsä ja maailmankuvansa yhdessä päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti