Po syöksähti salamannopeasti naisen vierelle. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun kauan käyttämättömänä olleet lihakset kramppasivat. Ähkäisten hän polvistui naisen vierelle. Vihreät ruohonkorret ratisivat hänen painonsa alla.
Nainen oli valahtanut kalpeaksi, ja täyteläiset huulet olivat järkytyksestä raollaan. Po ujutti kätensä naisen hennon mutta muodokkaan ruumiin ympäri ja nosti hänet syliinsä. Nuorukaisen lihakset tutisivat, kun hän jämähti paikoilleen seisomaan. Ja mihinköhän minun pitäisi hänet roudata, Po mietti ja kirjosi hiljaa. Eihän hän edes tiennyt missä nainen asui!
Pon katse kiersi ympäri pihan. Hänen katseensa kiinnittyi harmahtavaan takaoveen. Enpä voi mitään menettääkään, Po ajatteli synkän ironisesti ja avasi jalallaan raolleen jääneen oven. Se narahti kirskahtaen Ponkantaessa kallisarvoisen lastinsa sisälle.
Po laski pyörtyneen naisen koruttomalle sängylle. Naisen omanlaatuinen kauneus jähmetti Pon paikoilleen. Niin erilainen kuin Tähdensilmä, kävi pikaisesti Pon mielessä. Hän rypisti otsaansa, kun huomasi, ettei kyennyt muistamaan Tähdensilmän kasvoja. Kuva lipui hitaasti pois Pon ulottuvilta, vaikka hän turhaan yritti tarrautua siihen mielen voimallaan.
Päänsärky alkoi hitaasti juimia Pon päätä. Rypistäen otsaansa mies käveli hitaasti pos makuuhuoneesta. Lattialankut narahtelivat hiljaisesti miehen alla hänen kävellessä tuvan ikkunalle. Ulkona näkyi nuhjuinen katu, joka muuttui mukulakivetyksestä hiekaksi ja soraksi, kun tie kiemursi oikealle metsän siimekseen.
Lattialankun narahdus sai Pon kääntymään. Hiuksensa palmikoinut nainen seisoi makuuhuoneen ovella pitäen tiukasti kiinni ovenkarmista. Hän oli vieläkin hieman kalpea ja piteli heikosti toistä kättään otsallaan.
”Oletko kunnossa?” Po kysyi ja astahti eteenpäin. Nainen otti pelokkaana askeleen taaksepäin ja naurahti hermostuneena. ”Olen tietenkin... olen ihan kunnossa”, nainen sanoi väläyttäen hermostuneen tekohymyn, joka kesti silmänräpäyksen ajan. ”Olen...” nainen henkäisi ja lyyhistyi pienelle jakkaralle, joka nökötti makuuhuoneen oven viereissä.
Huokaisten Po asteli hitaasti lähemmäs. Naisen kavahtaessa seinää vasten Po näytti tyhjiä käsiään sovittelevasti. ” En tee sinulle mitään pahaa. Lupaan". Nainen ei näyttänyt vakuuttunelta, mutta rentoutui hitusen ja katseli Pota epäluuloisena. ”Kuka sinä olet?” nainen henkäisi ja kietoi kätensä ympärilleen kuin halatakseen itseään.
”Nimeni on Poljento. Minä tulen...” Po henkäisi ja katsoi maahan rypistäen otsaansa. ”Olen kotoisin...” lause katkesi taas. Järkyttyneenä mies rojahti kulutetulle penkille pöydän ääreen. Hän nojasi kätensä polviin ja painoi päänsä käsiinsä. ”Ei.. ei, ei, ei” Po vaikeiroi ja antoi tyynen ja rauhallisen ulkokuorensa rakoilla. Hän ei muistanut mitään. Ei mistä oli tullut, ei ystäviään, ei sukulaisiaan, ei mitään. Posta tuntui kuin hän olisi syntynyt tuosta takapihalla makaavasta laatikosta. Hän muisti vain oman nimensä. Poljento. Po. Hän yritti kaapata karkuun juoksevia muistoja ajatusten sormin, mutta kaikki liukuivat hänen sormiensa välistä, ja jäljelle jäi vain tyhjyys.
”Ei!” hän karjaisi raivoissaan ja tuskastuneena paiskatessaan nyrkin tuvan kuluneeseen pöytään. Pöytä kumahti vaimeasti. Po ei välittänyt nyrkkinsä kivusta vaan ponnahti seisaalleen. Hän ei edes tuntunut huomaavan naista, joka kyyhötti säikähtäneenä jakkaralla, silmät kuitenkin kiinnostuksesta kiiltäen.
Po hengitti raskaasti yrittäen haravoida mielensä sopukoita löytääkseen edes yhden muiston, edes pikkiriikkisen väläyksen. Turhaan. Pon pää oli tyhjä kuin köyhien taskut. ”Ei...” hän kuiskasi vielä kerran, turhautuneena kyvyttömyyteensä tehdä mitään, vihaisena maailmalle. Miksi, hän ajatteli lopulta huokaisten, nojaten käsellään hirsistä akennettuun seinään. Ainakaan se ei katoaisi, kuten muistot tekivät. Po painoi siistit ja lyhyet kyntensä seinän puiseen pintaan, ja tunsi tykyttävää kipua sormissaan. Pään juimiminen hellitti hetkiseksi. Hän ummisti silmänsä ja yritti koluta tyhjän päänsä synkinpiäkin nurkkia löytääkseen edes jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti