Soleira ei oikeastaan tiennyt mitään äidistään, vain sen, että tämä oli lähtenyt seilaamaan merille jonkun muun mukana, pian Soleiran syntymän jälkeen. Isä ei ollut sanonut paljoa muuta, eikä Soleira ollut koskaan rohjennut kysyä.
Soleira löysi Pon tavanomaiselta paikaltaan takan edestä. Po oli kantanut ostokset ja laittanut ne paikoilleen tullessaan sisälle ennen häntä. Soleira sulki ulko-oven hiljaa ja istahti takan eteen levitetylle karhunturkille, aika lähelle Pota. Nuorukainen vuoli ohuita siivuja suolalihapalasta, ja katseli kulmat kurtussa alaspäin. Soleira yritti olla tuijottamatta hänen tummia ripsiään, jotka kehystivät alasluotuja silmiä.
”Mitä se patsas esitti?” Po kysyi tummalla äänellään ja laittoi ohuen siivun suolalihaa suuhunsa.
Soleira hätkähti ja siirsi nopeasti katseensa muualle. ”Ne olivat kolme jumalaa”, Soleira sanoi ja
hieraisi kämmenselkäänsä. ”Jumalaa?” Po ihmetteli.
”Eikö teillä Sinipisteessä ollut jumalia?” Pon kotipaikan nimi kalskahti oudolle Soleiran suussa. Po pudisti päätään kulmiaan kurtistaen.
”Ymmärrän kyllä käsitteen, mutta ei siellä uskottu enää sellaisiin. Kaikki oli teknologian varassa”, Po selitti ja hieroi päätään, kun sitä alkoi taas kivistää.
”No, patsaan mies on Seilaaja kutsuttu. Hän on kalastajien ja merillä liikkujien jumala, ja häneltä rukoillaan ruokaa, hyvää saalista ja hyviä ilmoja. Hän on myös muuttumisen ja matkaamisen jumala”.
”Entä se pitkä nainen, Seilaajan vasemmalla puolella?” Po kysyi ja tuijotti tulen lämmintä leikkiä takassa.
”Häntä sanotaan Suurhaltijaksi”, Soleira jatkoi. ”Suurhaltija on luonnon, aseiden ja sotien jumala”.
”Aika ironista”, Po sanoi pilke silmäkulmassaan.
”Miten niin?” Soleira mutisi ymmällään, siirtäen katseensa takaisin Pohon. Hän koetti kovasti olla tuijottamatta nuorukaista liian tiiviisti.
”Eikö sota juuri tuhoa luontoa ihmisten mukana?” Po kysyi ironisesti ja haukkasi taas suikaleen kuivalihaa juron näköisenä.
”En minä jumalten suojeluksenkohteita laatinut”, Soleira tuishkahti. Po katsoi häntä huvittuneena. Soleira yritti mulkaista nuorukaista, mutta epäonnistui surkeasti lempeän luontonsa takia. Hän sai melkein Pon suupielen nykimään.
Huokaisten syvään Soleira jatkoi: ”Suurhaltija on enimmäkseen haltijakansan jumala, mutta tavalliset maallikotkin voivat rukoilla Suurhaltijalta hyvin kukoistavaa satoa tai onnistunutta taistelua”.
”Ai, haltijat ovat niitä jotka heiluvat jousien kanssa”, Po vitsaili totisena. Soleira oli antanut Polle luvan lukea vanhoja kirjojaan ullakolla, jos hänellä vain suinkin olisi aikaa siihen. Po oli lukenut pari lukua juuri haltijoista.
Soleira pyöräytti silmiään hymyillen. ”Joka tapauksessa, Suurhaltija on siis sodan, ja samalla kuoleman jumala. Kerrotaan, että kaikki kuolleet joutuvat kulkemaan Suurhaltijan ampuman tulisen nuolen alta päästäkseen Vehreille saarille, siis kuoleman jälkeiseen elämään”, Soleira selitti. ”Jos vainaja syttyy palamaan, tämä on tuomittu ikuisesti kulkemaan Suurhaltijan viitan takana, palvelemaan häntä ikuisesti. Siksi joskus sanotaan, että haltija-armeijat koostuvat puoleksi kuolleista haltijoista ja ihmisistä”.
”Huhhuh, tuossa on paljon nieltävää”, Po sanoi ja venytteli syötyään viimeisen suolalihapalan.
”En ole vielä edes päässyt loppuun”, Soleira tuhahti ystävällisesti.
”Kyyryssä oleva nainen on Yön neito, Äiti Maagikoksi häntä myös kutsutaan. Hän on maagikkojen jumala, tuon omituisen kansan, joka asustaa Sumuvuorten tuolla puolen. Yön Neitoa palvotaan tietenkin yön jumalana ja hän edustaa kohtaloa ja... no, pimeyttä”.
Po nojautui eteenpäin kuunnellen tarkkaavaisesti. ”Yleensä vain maagikot rukoilevat Yön Neitoa, mutta yksi hänen ruumiillistumisistaan on äidin hahmo, joten suurin osa maallikkoäideistä rukoilevat häntä. Yleensä Äiti kuvataan erilaisena hahmona patsaissa”, Soleira selitti ja vilkaisi Pota varovaisesti.
”No sen voin uskoa”, Po sanoi nojaten kätensä polviinsa. ”En kyllä kuvittelisi kylällä näkemääni hahmoa ihan ensimmäisenä äidiksi”, hän jatkoi.
Soleira huomasi alitajuisesti, kuinka lähellä he olivat toisiaan. Pon turkoosit silmät tuntuivat katsovan suoraan Soleiran sydämeen. Nainen huomasi hengittävänsä kiivaammin, kuin henkeään haukkoen. Pon hartaasti ja huolella rakennettu ulkokuori tuntui raottuvan hieman, vain Soleiraa varten.
Hitaasti Po nosti kätensä ja hipaisi miltei valkoisella sormenpäällään Soleiran ruskettunutta poskipäätä. Miljoonat pienet sähköiskut tuntuivat ravisuttavan Soleiran kehoa. Hän ei uskaltanut edes hengittää, kun Po siveli juuri ja juuri koskettaen naisen silkinpehmeää poskea.
Pon huulet raottuivat hieman, ja Soleira tuntui korventuvan halusta koskettaa niitä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa, Pon silmät aaltoilivat niin houkuttelevina, että Soleira tunsi sormenpäidensä kihelmöivän. Hitaasti, itse edes huomaamatta hän siirsi kätensä Pon poskelle ja hipaisi tämän täyteläistä alahuulta. Halu leimahti liekin lailla Soleiran sisimmässä ja hänen sisäreitensä tuntuivat olevan tulessa. Po painoi otsansa Soleiran otsaa vasten, ja heidän huulensa olivat vain millimetrien päässä toisistaan. Soleira tunsi huulillaan Pon katkonaisen hengityksen, joka maistui halulta ja intohimolta. Po liikahti lähemmäs...
Ja perääntyi nopeasti kuullessaan kamalan kolahduksen. Hän oli tiputtanut puukon, jonka oli asettanut viereensä jakkaralle.
Soleira räpytteli silmiään hölmistyneenä, kun Pon lämpö katosi. Hänet täytti syvä pettymyksen tunne, joka sai hänet haukkomaan henkeään. Po katsoi Soleiraa hetken, katse vilpittömän hämmentyneenä, kunnes rakensi nopeasti torjuvan suojamuurin mieleensä. Hiljaa Po nousi, asetti äänettömästi veitsen tuvan pöydälle ja lähti huoneesta, vilkaisemattakaan Soleiraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti