Po siristi silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt Soleiran talon etupuolella. Mukulakivinen katu kulki miltei Soleiran talon vierestä ja pyyhälsi harmaana kohti talojen suurta rykelmää kauempana. Suuri sininen meri aaltoili vähän kauempana kylän takana, ja Po saattoi juuri ja juuri erottaa muutamia purjelaivoja keinumassa aalloilla. Ruohotupsut tursusivat pienemmän, mukulakivitielle johtavan hiekkatien reunoilta. Po seurasi polulle astelevaa Soleiraa silmät ällistyksestä suurina.
Kaikkialla oli rehevää; oli kukkia, pensaita, taivasta kurottelevia miltei mustarunkoisia puita, kullankeltaisia peltoja. Po seurasi katseellaan kaukana liitävää, suurta lintua, jonka sulat kiiltelivät pronssinhohtoisina. ”En ole koskaan nähnyt vastaavaa”, Po mutisi itsekseen seuratessaan linnun kaartamista. Toki Po oli Soleiran pihalla oleillut, mutta siellä raskaslehtiset puut kumartuivat pihan ylle niin, ettei taivaasta näkynyt kuin pieni kaitale. Soleiran talon ohi kulkeva pienempi hiekkatie, joka johti Soleiran talon polun kanssa mukulakivitielle, oli harvaan kuljettu, eikä Po ollut nähnyt siinä yhtäkään kulkijaa.
Mukulakivitielläkään ei näkynyt ketään siihen aikaan. Soleira vilkaisi taakseen ja hymyili suupielellään Pon ymmyrkäisille silmille. Naisen käsivarrella lepäsi liinalla täytetty kori, jossa oli muutamia leipiä vaihtokauppoihin. Ei Soleiralla pulaa rahasta ollut, painava kultalintukolikkopussi riippui tälläkin hetkellä tiukasti Soleiran paksusta vyökorsetista. Leivästä vain olisi enemmän hyötyä ihmisille täälläpäin, kun kullasta, sillä kulta ei täyttänyt mahaa.
”Mikä tuo lintu on?” Po kysyi seuratessaan pronssinhohtoisen linnun liitoa kylän yllä.
”Se on pronssilintu, saanut nimensä sulkiensa mukaan. Linnun nimi on oikeasti Alegchon, mutta ymmärrettävästi pronssilintua käytetään enemmän”, Soleira selitti astellessaan. He olivat jo edenneet hyvän matkaa, Soleiran kotitalo pilkotti enää pienenä heidän takanaan.
”Näetkö nämä kolikot?” Soleira kysyi Poljennolta ja levitti rahapussukkansa sisällön kämmenelleen. ”Nämä ovat kultalintuja, saaneet nimensä samannimisen lintulajin mukaan. Kultalintuja kutsutaan myös nimellä Gratchud, mutta niitä ei ole nähty moniin vuosikymmeniin, ei ainakaan Merenverrossa. Taru kertoo, että nämä kolikot valmistettiin aidoista Gratchudin sulista, joten katoamisen syyksi epäillään näitä”, Soleira sanoi ja nosti kultaista kolikkoa. ”Nämä ovatkin viimeisiä kultalintukolikkoja, joita koskaan tehtiin. Yhdellä tällaisella voisi ostaa laivueen”, Soleira sanoi ja nappasi kolikon Pon kädestä.
”Nämä sitten ovat pronssilintua Alegchonien mukaan, ja nämä...”
”Hopealintuja?” Po arvasi tutkiskellen hopeista kolikkoa, joka oli hieman pienempi kuin kultalintu, mutta suurempi kuin pronssilintu. Kolikkoon oli pakotettu hieman kulunut kuva linnusta, jonka pään töyhdöt muodostivat monimutkaisen kruunun.
”Aivan”, Soleira sanoi ja kaapi kolikot rahapussukkaansa. ”Hopealintuja kutsutaan Hogcheiksi, ja niitä näkyy lentelemässä melkein yhtä paljon kuin Alegchoneja, pronssilintuja”.
He jatkoivat matkaansa hiljaisuuden vallitessa. Kylä näkyi askel askeleelta tarkemmin, ja Po ihaili sen vanhanaikaisia taloja. Talot olivat tiiviissä rykelmässä, ja rakennettu lähekkäin niin, että hieman vinojen ja kulahtaneiden talojen väliin jäi pienenpieniä kujia, jotka muodostivat sokkeloisen labyrintin. Jotkut talot olivat kaksikerroksisia ja rakennettu harmahtavista laudoista, ja pienet lyhdyt roikkuivat sammutettuina kujien seinustoilla. Talojen väliin oli ripustettu pyykkinaruja joista värikkäät, mutta kuluneet vaatteet roikkuivat kuin liput. Isompi mukulakivitie kulki tilavammin rakennusten välistä, ja kulki suorana keskusaukiolle, joka oli pystytetty täyteen kojuja. Kojuissa myytin kaikkea; kaloista koruihin ja miekoista sikoihin. Melu oli kormiahuumaava.
”Miten et eksy täällä?” Po kysyi katsellessaan pieniä kujia, jotka lähtivät miltei yhtä kapealta mukulakivitieltä. ”Olen asunut täällä koko ikäni”, Soleira sanoi hiljaisesti. Hänen katseensa oli kiinnittynyt ihmisjoukkoon, joka parveili keskusaukion patsaan luona. ”Ööm, ovatko kaikki yleensäkin noin.... tiiviisti?” Po kysyi ironisesti totinen ilme kasvoillaan, kun tähyili kohti ihmisjoukkoa. Muualla ei oikeastaan edes näkynyt ihmisiä, kaikki olivat pakkautuneet patsaan ympärille. Po siristi silmiään nähdäkseen patsaan paremmin.
Patsas esitti kolmea ihmistä, tai ainakin kolmea ihmisolentoa. Keskimmäinen seisoi, ja hahmo oli ilmeisesti mies, sillä hänellä oli tuuhea, valtoimenaan kasvava kiviparta. Piirteet olivat voimakkaat ja ryhdikkäät, ja hahmo piti toisessa kädessään pronssista atrainta. Atraimeen oli upotettu suuri, turkoosi jalokivi joka näytti lainehtivan meren lailla.
Miehen vasemmalla puolella seisoi ylväänä pitkä, miestäkin pidempi nainen, joka katsoi kivisin silmin alapuolellaan vellovaa massaa. Hänen piirteensä olivat sirot, ja kasvot olivat suipot, korkeat kulmat saivat naisen ilmeen näyttämään ylhäisen lisäksi hieman hämmästyneeltä. Naisella oli monin soljin kiinni köytetty metsästysasu, jonka täydensi tumma ja paksu viitta, joka kivestä veistettynäkin näytti aaltoilevan. Kivisessä kädessään hänellä oli upea, pronssista valmistettu jousi. Siinä oli kaksi jalokiveä, toinen metsänvihreä, toinen tummanpunainen.
Kolmas hahmo kyyhötti atrainmiehen oikealla puolella. Hänen polvensa olivat kyyryssä ja kyynerpäät osoittivat sivuille, sormet olivat kasvojen lähellä rennosti harallaan. Hahmo oli ilmeisesti nainen, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja kauniit, mutta ilme oli tuima, miltei vihainen. Naisen päälaki oli kalju, mutta kummankin korvan takaa lähti paksut, lonkeromaisen pyöreät suikaleet päätä myöten niskaan, jossa ne yhdistyivät monimutkaiseksi palmikoksi. Naisella oli suomumainen, ihonmyötäinen asu, joka näytti olevan osa hänen omaa ihoaan. Hänen oikean ranteensa ympärille oli kietoutunut jokin epäilyttävästi ruoskan näköinen, niin ikään pronssinen. Ruoskan kämmenselän päälle taipuneessa kahvassa komeili syvän violetti jalokivi.
Hahmot seisoivat kivisellä korokkeella, joka oli ainakin kolme jalkaa korkea.
Po siirsi hitaasti katseensa patsaasta, ja painoi mieleensä, että hänen pitäisi muistaa kysyä Soleiralta noista majesteettisista hahmoista. Po sävähti Soleiran tarttuessa tämän käteen ja vetäessään hänet väkijoukkoon.
Oudot kasvot katselivat käntä joka puolelta, mutta suurin osa oli kiinnittänyt huomionsa patsaaseen. Kaikkien kasvot olivat ruskettuneita ja ahavoituneita. Suurimmalla osalla ihmisistä oli kullanvaaleat tai vaaleanruskeat hiukset, ja monilla ne olivat lainehtivat. Soleira luovi anteeksipyyntöjä mumisten ihmisjoukon läpi, kunnes he olivat eturivissä, miltei patsaan juurella. Kyyristyneen kivinaisen vihainen katse tuntui kovertavan reiän Pon sisuksiin, ja nuorukainen joutui nielaisemaan.
Pon ja Soleiran vasemmalla puolella, lähempänä pitkää ja hoikkaa patsasnaista väkijoukko liikehti. Ihmiset tekivät tietä kantotuolille, jonka ympärille oli vedetty verhot. Po huomasi Soleiran happaman ilmeen. ”Mitä nyt?” Po kysyi ja vilkaisi Soleiraa otsaansa rypistäen.
”Tuolta tulee kylän Puhemies”,Soleira sanoi kulmat alhaalla juuri, kun kantotuoli laskettiin alas. Verhot raottuivat, kun pullea, keski-ikäinen mies astui alas tuolista. Tuolia kantaneet, lihaksikkaat tummaihoiset orjamiehet olivat ilkosillaan ja heillä oli kaulassaan leveät metallipannat. He raivasivat lihavalle miehelle tilaa, kun tämä käveli patsaan korokkeelle.
”Hän on ainoa joka enää käyttää orjia. Kaikki orjat vapautettiin vuosia sitten, mutta arvoisa Puhemies ei suostunut luopumaan omistaan”, Soleira sanoi kitkerästi, ja hänen tavallisesti iloisilla kasvoillaan oli nyt miltei vihainen ilme. Po katsoi Soleiraa kummastuneena. Hänelle orjuuttaminen oli aivan outo ajatus.
Puhemies huohotti astuessaan patsaskorokkeen korkeimmalle askelmalle. Hän nosti toisen pulleista käsistään ja väkijoukko vaimensi ääntään pikkuhiljaa. Po liikehti levottomana ja katseli ympärilleen, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän kiinnitti katseensa takaisin Puhemieheen.
”Hyvät Merenverron kansalaiset. Olette saattaneetkin kuulla levottomuuksista, jotka leviävät metsästä tänne pohjoiseenkin. Olette saattaneetkuulla pelottavia tarinoita kaukaa marssivista armeijoista, sotakoneista, jopa lohikäärmeistä”, Puhemies puhui, ja moni kultatukkainen kansalainen liikehti levottomasti. Kukaan ei hiiskahtanutkaan.
”Ne ovat vain tarinoita. Etelän kylät ovat yhtä rauhaisia kuin ennenkin. Sotaa ei ole tulossa”, Puhemies julisti syvällä äänellään. Hän hymyili imelästi, ja Po irvisti. Keneen tuollainen mielistely muka menisi täydestä? Kansalaiset näyttivät kuuntelevan Puhemiestä innoissaan, joidenkin kasvoilla oli jopa hymy. Soleira tuijotti ilmeettömänä patsaan kivisen korokkeen alinta porrasta.
”Metsissä kuitenkin liikkuu levottomuus, yksi nimittäin”, Puhemies ojensi kättään, ja hänen etelämaalainen orjansa laski siihen ohuen pergamentin, jonka oli ottanut kantotuolista. Puhemies leväytti suuren pergamentin yleissöön päin. Se oli etsintäkuulutus tummahiuksisesta naisesta. Kuva oli maalattu suurpiirteisesti mutta taidokkaasti.
”Tämä nainen johtaa pientä joukkiota ryöväreitä. He ovat vaeltaneet metsän kylissä, Suurten Arojen tälläkin puolen ja ryöstelleet ja raiskanneet mielin määrin”, Puhemies antoi sanojensa vaikuttaa pitäen pienen tauon.
”Kuka ikinä tämän naisen nappaa, saa palkkiokseen kunniaa, maata, ja viisikymmentä kultalintua”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti