Po heräsi aamulla kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka tulvi ullakon pikkuruisesta ikkunasta. Po venytteli nautinnollisesti. Silmät avattuaan nuorukainen säpsähti. Mikä uni tämä on, Po mietti ja nousi istumaan. Miksei hän ollut herännyt omasta, pyöreästä sängystään Sinipisteen itäosassa sijaitsevasta talosta?
Samassa hämäriä muistoja leijaili Pon päähän. Hän muisti kuinka oli laskeutunut tähän outoon maahan. Päätään puistellen hän nousi istumaan ja katseli unisin silmin ympärilleen. Ullakon lattia oli harmaantunutta lautaa, ja siellä täällä oli pinoina siististi viikattuja, harmahtavia vaatteita. Päätyseinän ikkunan vieressä nökötti tumma puinen jakkara. Sängyn vieressä oli suuri tummanruskea vaatekaappi, joka näytti täyttävän koko pienen ullakon massiivisuudellaan. Vaatekaapin ovi oli hieman raollaan.
Mitään ajattelematta Po nousi haukotellen ja raotti vaatekaapin ovea. Tunkkainen lemahdus pöllähti pölypilven mukana kaapista. Silmiään siristäen Po otti hyllyltä eebenpuisen lippaan, jonka päällä oli ohut pölykerros.
Yhtäkkiä Po oli täysin hereillä. Nopeasti hän läimäisi lippaan takaisin kaapin hyllylle ja paiskasi massiivisen oven kiinni samalla hetkellä, kun ullakon ovelta kuului vaimea koputus. ”Po? Oletko hereillä?” kuului Soleiran ääni tukahdutettuna oven paksuun puupintaan. Po selvitti kurkkuaan ja vastasi: ”Olen”
”No...tule sitten alakertaan kun olet...valmis”, Soleira sanoi katkeillen ja Po kuuli portaita alas kiipeävät askeleet. Nuorukainen ei voinut estää virnistystä hiipimästä kasvoilleen. Tyttö ei selvästikkään tiedä, mitä tekisi kanssani, Po ajatteli myhäillen ja veti Soleiran antaman tummanruskean, karhean paidan päänsä yli. Hän piti jalassaan vaaleanharmaat housunsa.
Herkullinen tuoksu leijaili Pon nenään kun hän avasi ullakon oven ja kiipesi portaat alas. Keittiöön saapuessaan hän näki Soleiran hääräilemässä pienen leivinuunin edessä. Po katseli kulmiaan kohottaen, kun Soleira kyykisti perä nuorukaiseen päin ottaakseen leivinuunista jotain tuoksuvaa. Soleira käännähti vain nähdäkseen virnistyksen Pon kasvoilla.
Po hymyili suupielellään ilkikurisesti mennessään lähemmäs, ja vilkaisi naista, joka oli muuttunut kasvoiltaan punertavaksi. ”Mitä tuossa on?” Po kysyi kumartuen lähemmäksi. ”Etkö leivästä ole kuullut?” Soleira mutisi vältellen Pon katsetta korvalehdet punaisena helottaen ja vei tuoksuvan, kuuman leivoksen ruokapöydälle.
Pota huvitti naisen hämmentyneisyys ja hän kumartui naisen puoleen haistelemaan leivosta. Hän piti kuitenkin katseensa tiukasti Soleirassa. ”Tuoksuu herkulliselle”, Po sanoi tummalla äänellä. Soleira hääräili astioiden kanssa ja pakotti itsensä olemaan katsomatta kiusoittelevaa nuorukaista. Po istahti pöydän ääreen ja asettui rennosti katselemaan Soleiran puuhailua.
Soleira leikkasi leivästä Polle ohuen siivun terävällä veitsellä. Po katsoi hieman hölmistyneenä siivuaan. ”Mitä siinä tuijotat? Ei se pure”, Soleira sanoi topakasti peitellen edellistä hämmennystään. Hän haukkasi omaa siivuaan hyvällä nautinnolla ja kaatoi Pon kuppiin teenlehtien päälle kuumaa vettä. Po katseli naisen alasluotuja silmiä, joita tummat ja pitkät ripset kehystivät.
Maku räjähti Pon suussa kun hän maistoi tuoksuvaa leivonnaista. ”Mitä tässä oikein on?” Po kysyi kummastuneena. ”Etkö oikeasti ole maistanut leipää ennen?” Soleira kysyi nostaen katseensa teekupistaan. Po pudisti päätään nauttien uudesta mausta. Soleira tuijotti nuorukaista hetken vailla hämmenystä. Naisen katse oli mietiskelevä, ja Po vastasi katseeseen kiinostuneena. ”Sinulla on vielä paljon opittavaa”, Soleira sanoi ja puisteli päätään hitaasti.
Seuraavina päivinä Soleira opetti Pota talon askareissa. Nuorukaisesta lihaksineen oli paljon apua varsinkin polttopuiden pilkkomisessa. Po tunsi olevansa Soleiralle velkaa, kun sai asua tämän talossa, joten nuorukainen heilui kirveen kanssa useastikin. Soleira katsoi avoimesta takaovesta tyytyväisenä kun hirsinen puuliiteri täyttyi täyttymistään.
Soleira vaikuttaa oudon asialliselta seurassani, Po mietti eräänä iltana, kun katsoi takkatulen loimua. Soleira oli lähtenyt torille ostamaan lisää simaa, jota myytiin halvemmalla iltaisin. Nainen oli ollut Pota kohtaan ystävällinen mutta etäinen, eikä ollut koskenutkaan Pota sitten ensimmäisen illan. Häntä ujostuttaa, Po tajusi ja virnisti hiukan suupielellään. Hän oli tottunut vahvoihin ja rohkeisiin naisiin, naisiin jotka uskalsivat sanoa asiat suoraan. Sellaisia naiset olivat Sinipisteessä, Po mietiskeli.
Äkillinen, kalpea ajatus leijaili Pon mielen lähettyvillä. Ajatuksen sormin hän yritti sitä napata, mutta se livahti niiden välistä ja haipui osaksi sankkaa sumua, joka varjosti Pon muistia. Huokaisten Po otti siemauksen simatuopistaan. Muistinmenetys kalvoi häntä sisältä kuin tulehdus, joka päivä päivältä kasvoi kasvamistaan. Po oli usein yrittänyt pinnistellä muistaakseen edes pikkuruisen yksityiskohdan perheestään tai ystävistään, mutta palkintona oli aina jyskyttävä päänsärky, joka tuntui säteilevän koko kehoon sykähtelevinä kivun aaltoina.
Kun neljä päivää oli kulunut Pon merkillisestä saapumisesta, Soleira odotti Pota aamiaiselle. Hän pyöritti hermostuneena vaaleita suortuviaan ruskettuneen sormensa ympärille.
Koko sinä aikana, kun Poljento oli asunut Soleiran kotona, ei nuorukainen ollut nähnyt yhtäkään muuta ihmistä. Soleira oli käynyt tavallista vähemmän torilla ja hakenut enemmän säilöttyjä ruokatavaroita kellarista. Jostain syystä Soleira pelkäsi, mitä muut ihmiset ajattelisivat Posta. Ja kun he kuulisivat että minä kaitsen häntä, Soleira ajatteli ja puristi täyteläisiä huuliaan yhteen.
Po ei ollut maininnut asiasta, mutta Soleira oli varma, että Po tiesi heidän asuvan jonkinlaisessa kylässä. Po ei oikeastaan ollut kysellyt juuri mitään. Päivät heidän kätensä olivat työtä täynnä Soleiran kodin hoidossa, ja illalla he istuivat enimmäkseen vaivaannuttavassa hiljaisuudessa. Po näytti aina ajatuksiinsa vaipuneelta ja torjuvalta, kun Soleira katsoi iltaisin tämän takan edessä ryhdikkäänä istuvaa hahmoa. Soleira mutisi iltaisin jonkin tekosyyn voidakseen mennä aikaisemmin petiin. Valveilla maatessaan hänen mielensä kuitenkin täytti aina hävyttömät ajatukset ullakolla nukkuvasta nuorukaisesta. Pon miltei kirkkaanturkoosit silmät ylsivät aina Soleiran uniin asti, ja yhtenä yönä hän oli herännyt sisäreidet kihelmöiden. Häpeästä punaisena Soleira oli maannut loppuyön valveilla.
Kun Po sitten asteli alas ullakon portaita, Soleira tunsi sydämensä pumputuksen kovenevan. No niin, henigtä syvään, Soleira yritti ajatella tiiviisti. Po katsoi häntä hieman upeita, tummia kulmiaan rypistäen. Nuorukainen kaatoi itselleen Soleiran valmiiksi hauduttamaa teetä. ”Mikä nyt on?” Po kysyi puhaltaen teehensä. Soleira puristi huulensa suppuun ja vetäisi henkeä.
”Aion viedä sinut torille.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti