Prologi • Vankila

Pimeää. Mies avasi silmänsä hitaasti. Ei muutosta. Hän puristi silmiään kiinni ja avasi ne vielä uudestaan. Ei mitään, vieläkään. Miehen huokaus kuulosti korviahuumaavalta ympäröivässä hiljaisuudessa. Niin… Mies pinnisti kuuloaan kuullakseen jotakin, mutta hän ei kuullut hiiskaustakaan. Äänettömyys tuntui puristavan korvia tiukasti ja sai miehen tuntemaan olonsa tukahdutetuksi.

Nuorukainen liikautti raajojaan hitaasti muuttaakseen asentoaan. Hänen takanaan kova seinä oli saanut hänen selkänsä kipeäksi. Kuinka kauan oikein olen maannut tässä? Ajatus katkesi lyhyeen, kun hän kolautti päänsä johonkin kovaan. Pienen tunnustelun jälkeen kuhmun aiheuttaja osoittautui katoksi. Nuorukainen havaitsi olevansa pienessä, kovaseinäisessä laatikossa. Taikka huoneessa, mies ajatteli laskeutuessaan makaamaan kovalle lattialle. Laatikko oli tarpeeksi pitkä sen sisällä makaavan nuorukaisen hontelolle ruumiille. Mies kohotti kättään ylös ja hipaisi kattoa sormenpäillään.

Muistot alkoivat hiljalleen palautua miehen pieleen. Hänen ystävänsä olivat pettäneet hänet, ilmiantaneet yhden parhaista ystävistään. Mies muisti Tulitunnin katseen, kun vanha mies tuuppasi hänet tähän pieneen vankilaan. Tähdensilmän kyyneleet, kun hän laski hapenpuhdistajan lamautetun nuorukaisen viereen. ”Anteeksi”, nainen oli kuiskannut ja vetäytynyt Tulitunnin taakse. Voi, Tähdensilmä, anna minulle anteeksi, nuorukainen ajatteli ja tunsi riipaisun sydämessään. Hän ei ollut uskonut ennen, että tällainen tuska olisi voinut koskettaa häntä niin syvältä. Ja niin kipeästi, nuorukainen ajatteli.

Mies huokaisi muistoille etsiessään hapenpuhdistajan käteensä. Tottuneesti hän etsi pienen nappulan koneen kyljestä ja painoi sen pohjaan. Vaikka kämmenen kokoiseen laitteeseen syttynyt valo olikin pieni, se sai nuorukaisen silmät vuotamaan. Näytön valo värisi, mutta mies kykeni silti lukemaan arvot sen pinnalta. Pienen laitteen kyljestä virtasi puhdasta ilmaa, samalla kun toinen puoli imaisi hiilidioksidia puhdistettavaksi. He siis eivät laittaneet minua tänne kuolemaan, nuorukaisen mietti synkästi.

Ajatus sai pienen liekin syttymään hänen rinnassaan. Ehkä tämä on vain väliaikainen rangaistus. Ehkä he vielä tulevat hakemaan minut pois. Nuorukainen tiesi itsekin ajatusten mahdottomuuden, muttei voinut estää itseään toivomasta. Niin, toivo. Eipä siitä minulle ollut ennenkään apua, nuorukainen ajatteli kitkerästi ja tukahdutti toiveikkaat ajatukset. Tulitunti pitäisi huolen siitä, ettei Tähdensilmä päästäisi minua pois. Vaikka ei hän luultavasti tahtoisikaan, mies ajatteli.

Ilmasensorin pienessä valossa nuorukainen tutki laatikkoa, johon hänet oli suljettu. Se oli suorakulmainen, vaaleanharmaasta materiaalista tehty kestävä laatikko. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, että laatikon voisi avata tai sulkea, ulkoa tai sisäpuolelta. Katto oli saumaton ja tuntui nuorukaisen käteen karheammalta kuin muut pinnat. Ehkä se ei olekaan katto ensinkään. Jos minä makaankin katossa, ja tuo tuossa on lattia, nuorukainen ajatteli ja räpäytti silmiään nopeasti, kun hapenpudistajan valo sammui välkähtäen.



Jonkun ajan päästä nuorukainen hätkähti hereille. Hän ei muistanut, milloin oli nukahtanut, vai oliko niin tehnyt ollenkaan. Aika menetti merkityksensä miehen koruttomassa vankilassa. Laatikko pysyi pimeänä seuraavat tunnit, päivät, kenties vuodet. Hapenpuhdistajan valo ei suostunut syttymään enää. Mies nukkui ja valvoi vuorotellen, ja lopulta alkoi vajota tiedottomuuteen. Kaikki muuttui hänen mielessään puuroksi, sillä valvominen oli yhtä synkkää ja hyödytöntä kuin nukkuminenkin. Mies ei tuntenut mitään, ei nälkää, ei janoa. Kuluukohan aika ensinkään, mies ajatteli jonain tavallista kirkkaampana hetkenä.

Lopulta nuorukainen uuvahti kokonaan. Hän ei edes vaivautunut kääntymään kivikovassa vankilassaan, sillä ei enää tuntenut ruumiinsa kolotusta. Jonain hetkenä hän ajatteli rikkovansa hapenpuhdistajan. Mitä hyötyä elämästä on, jos sillä ei voi tehdä mitään? Hän ei kuitenkaan saanut itseään liikkeelle, ja lopulta ajatuksetkin kaikkosivat. Oli vain mies, vailla tahtoa, vailla ajatuksia, vailla määränpäätä elämälleen.